1.
Pienessä kolossa, penkereen alla, paikassa jota emme tässä turvallisuussyistä tarkemmin paljasta, eleli hiiriperhe. Perheeseen kuului äitihiiri ja 27 lasta. Perhe oli hyvin köyhä, itse asiassa niin köyhä ettei sillä ollut varaa antaa lapsille edes omia nimiä - vaatteista puhumattakaan. Niinpä perheen lapsista viisitoista oli nimeltään Siiri ja loput kaksitoista olivat nimeltään Iiro. Tiettävästi suurin osa Siireistä oli tyttöjä ja Iiroista poikia. Äiti rakasti lapsiaan suuresti, ja oli sen vuoksi yrittänyt alkaa kutsua kullanmurusiaan edes numeroilla nimen lisäksi, mutta koska se ei osannut laskea kuin noin viiteen, oli sen hankalaa erottaa toisistaan Iiroa numero seitsemän ja Iiroa numero yksitoista.
Perhe eleli kuitenkin melko onnellista ja turvallista elämää, vaikka väkeä villisi enemmän kuin ehti laskea. Tai no, ei oikeastaan voi sanoa että vilisi, koska perheen pesä oli niin ahdas, että kaikki eivät mahtuneet liikkumaan yhtä aikaa. Osa oli siis aina nukkumavuorossa ja osa etsimässä ruokaa.
Mutta palatkaamme Iiroon numero yksitoista, sillä hän on toinen tarinamme päähenkilöistä. Luultavasti, en ole aivan varma siitä, mutta uskoisin että Iiro numero yksitoista oli se, jolla oli oikealla nenänsivussa punainen ja leuan alla ruskea pilkku. Lisäksi sen vasen jalka oli pikkiriikkisen vinossa verrattuna oikeaan – ja näistä sen äiti olisi sen tunnistanut, jos olisi muistanut kumpi on vasen ja kumpi oikea.
Tarinamme alkaa eräänä talvisena aamuna, jolloin neljä Siiriä ja kaksi Iiroa riiteli sisarellisesti keskenään siitä pitääkö ulos menevien päästä ensin ulos, jotta pesään tulisi enemmän tilaa, vai sisään tulevien päästä ensin sisään, koska ulkona oli kylmä, ja hyvähän sitä sisältä lämpimästä oli käskeä odottelemaan pakkasessa. Siiri numero kolme oli menossa ulos Iiron numero yksitoista kanssa, ja oli tapansa mukaan oikeassa halutessaan mennä ulos ennen kuin kolme muuta Siiriä ja yksi Iiro tulisivat sisään. Siiri numero kolme oli epäilemättä yksi perheen omatoimisimmista ja fiksuimmista lapsista – joskin myös itsepäisin. Siirillä numero kolme oli hyvä ryhti, suorat jalat, ja viehättävä vino hymy.
Vaikka Siiri kolmonen oli yleensäkin aika omapäinen, niin tänä aamuna hän vihdoin sai tarpeekseen pesän ruuhkasta ja marssi sittenkin, taistelun ulosmenojärjestyksestä hävittyään, äidin luo ja ilmoitti että on kyllästynyt ahtauteen ja oman tilan ja identiteetin puutteeseen, ja hän aikoi lähteä maailmalle. Äiti hieman hämmästyi tyttärensä lausumaa. ”Mutta rakas Siiri, siellähän on talvi! Sinulle tulee kylmä. Ja miten sinä oikein pärjäät yksinäsi kylmässä maailmassa?” kysyi äiti. Siiri kolmonen vastasi reippaasti: ”Ei minun tarvitse pärjätä yksinäni, minä otan Iiron numero yksitoista mukaani!”. ”Vai niin... tänään on kyllä pakkaspäivä... no, hyvää matkaa sitten kultaseni, muista varoa suojasäätä ja kastumista!” sanoi äiti.
Ja niin Siiri numero kolme otti veljeään kädestä ja kiskoi tämän ulos aamuhämäräiseen pakkaseen, ja alkoi laittaa tassua toisen eteen reipasta vauhtia. Iiro numero yksitoista ihmetteli miksi Siiri meni niin kovaa vauhtia ja kauas pesästä. ”Me lähdimme maailmalle!”, vastasi Siiri numero kolme.
2.
Siiri kolmonen ja Iiro yksitoista rämpivät lumessa eteenpäin. Iiro välillä valitti että ei oikeastaan olisi halunnut lähteä maailmalle, mutta Siiri totesi että kuono pystyyn nyt, et sinä yksin kotiinkaan osaa. Ei sen puoleen, iltapäivän koittaessa ei olisi Siirikään enää osannut. Hämärän jo laskeutuessa talvimaiseman ylle, saapuivat hiiret lumettomalle alueelle. Tasaisella kovalla alustalla oli helpompi kulkea, mutta valaistus oli aika epämiellyttävä, eikä ympäristö muutenkaan ollut kovin houkutteleva. Iiro alkoi jo väsyä, ja kylmäkin kangisti pieniä tassuja. ”Siiiiriiii, minä en jaksa enää, emmekö me voisi jäädä jonnekin koloon yöksi?”, uikutti Iiro. ”Noo... jos sinä löydät kolon täältä”, vastasi Siiri. Aika ankealta näytti.
Pienet hiirulaiset kömpivät lumista pengertä ylöspäin ja suuntasivat kohti etäämpänä näkyviä pensaita illan hämärässä. Pensaissa hyppeli hieman arveluttavia lintuja, ja hiiret yrittivät pysyä matalana. Ei niillä tosin nyt ollut pesimisaika, joten tuskinpa ne kimppuun kävisivät pesäntäyte mielessään, mutta varsinkin naakat ja varikset olivat vähän turhan innokkaita tutkimaan kaiken syömäkelpoisuutta. ”Iiro hei, tuolla näkyy jotain!”, kiljaisi Siiri yhtäkkiä. ”Mennään katsomaan!”
Maassa lojui jonkun pudottama lapanen! Hiiret ryömivät sisään ja hihkuivat ilosta löydettyään lämpimän suojapaikan. ”Siiri, Siiri, muutetaan tänne asumaan, täällä on meille molemmille oma huone!” riemuitsi Iiro. Oi mikä onni ja autuus, lämmintä villaa ympärillä! Lapasen lämpöön Siiri numero kolme ja Iiro numero yksitoista sitten nukahtivat.
”Hei äiti, tuolla se on! Kato mä nään sen, se on tuolla pensaitten luona!”. Iiro heräsi kovaääniseen kiljuntaan. Lapsia. Niiden kanssa piti aina olla vähän varuillaan, ne olivat toisaalta hyvin helliä, mutta toisaalta... jotkut yksilöt olivat vähän kovakouraisia. ”Äiti tässä, se löytyi vielä, mä näin sen, eiks ookin hyvä juttu että mä löysin sen, nyt sulla on taas molemmat lapaset!” ääni pulputti iloisesti. ”Hieno homma! Joku on varmaan nostanut sen tuohon ylemmäs että se näkyy. Hyvin on pysynyt tallessa koko yön”, vastasi toinen ihmisääni, ja jatkoi: ”on se kyllä aika luminen, laita se vaikka tohon vaunujen päälle, laitetaan se kotona sulamaan ja kuivumaan”. ”Okei”, vastasi toinen ääni, ja saman tien hiirten koti tempautui ylös, ja Siiri ja Iiro humpsahtivat myttyrään lapasen kärkeen. Seuraavaksi niiden uusi koti läpsähti jonkun pehmeän päälle ja alkoi liikkua.
Siiri ja Iiro nököttivät hiirenhiljaa ja peloissaan paikallaan, pitäen tiukasti kiinni toisistaan. Ihmiset höpöttivät koko matkan jotain ja jonkun ajan ja monenmoisen kolinan kuluttua ilma lämpeni ja lapanen nostettiin taas ylös. Ovensuuhun napsahti jotain, ja lapanen jäi roikkumaan tyhjän päälle, Siiri ja Iiro edelleen myttyrässä pohjallaan...
3.
Siiri ja Iiro kuuntelivat tarkasti mitä ympärillä tapahtui, mutta eivät nähneet tiiviin lapasen läpi yhtään mitään. Kun ihmisten puhe kuului hieman kauempaa, nousi Siiri kurkistamaan ulos. ”Iiro, Iiro, kiipeä tänne! Meidän täytyy hypätä pois täältä!” Iiro kapusi lapasen reunalle ja katsoi alas. ”No en varmana, tuonnehan on kauhean pitkä matka!”, hän kauhistui. ”Niin mutta tuossa alhaalla näyttää olevan joku pehmeä kasa, hypätään siihen, ei siinä käy mitenkään. Emme me tännekään voi jäädä”, intti Siiri - ja siinä samassa hän jo loikkasi reunan yli. Häntä ja korvat vain lepattivat kun Siiri syöksyi alas. Iiro katsoi kauhuissaan, kun sisko upposi mustaan pimeyteen ja katosi näkyvistä.
Hetken kuluttua kasasta kuitenkin kömpi tuttu kuono ja vinkaisi: ”Ala tulla nyt, tämä on ihan pehmeä, vähän vain haisee pahalle!” Iiro keräsi kaiken rohkeutensa ja loikkasi tyhjyyteen. Korvissa suhisi ja sitten pieni hiirenpoika humpsahti pehmeän kasan uumeniin. Ei sattunut, mutta vähän ahdistavaa siellä kyllä oli. Iiro alkoi kömpiä ylös kasasta seuratakseen Siiriä, joka oli jo puolivälissä kasaa menossa alas, kun yhtäkkiä kuului taas ihmisten ääniä. ”Hei siinä on se kasa tummia pyykkejä, laita ne koneeseen pyörimään”, huusi ison ihmisen ääni. ”Joo”, sanoi möreämpi ääni ja saman tien kuului askelten töminää, joka tuli kohti. Siiri kiljaisi Iirolle: ”Vauhtia, tule niin pian kuin pääset!” ja viuhahti äkkiä lähimpään koloon piiloon. Iiro oli kuitenkin liian jumissa pyykkikasassa, joten avuttomana ja kauhuissaan Siiri voi vain katsoa, miten iso ihminen alkoi möyhiä tummaa kasaa. Musta mytty kerrallaan siirtyi sisään pyöreästä kolosta.
”Hei lapset, eikö ole sanottu sen sata kertaa, että mitään nukkeja tai nalleja tai leluja ei pestä koneessa. Ei ne kestä sitä!” sanoi iso ihminen tiukalla äänellä. ”Jos ei niistä leluista pidä huolta, niin sitten ne lähtee jäähylle, taas täällä on joku rotta menossa pesuun!” Siiri näki kolostaan, miten iso ihminen kantoi Iiron jonnekin pois kädessään.
Iiro oli kauhusta jäykkänä, kun ihminen otti sen valtavaan käteensä ja alkoi kiidättää sitä pois päin. Kävellessään ihminen jatkoi puhumista jylisevällä äänellään: ”Mitä tämäkin tuolla pyykkikasassa teki, ei tämä näytä yhtään likaiselta?”. Iso koura alkoi viedä Iiroa kohti valtavaa suuta. Apua, nyt se syö minut, tämä on menoa, ajatteli Iiro kauhuissaan ja sulki silmänsä, mutta ihminen vain tunkikin valtavan nenänsä kiinni Iiroon ja nuuskutti häntä. ”Ei tämä haise edes pissalta, miksi tämä on muka pyykissä? No, nyt se lähti jäähylle vähäksi aikaa!” Ja niin Iiro tuupattiin jonnekin hyllynreunalle istumaan. Pois mennessään iso ihminen mutisi vielä: ”Ikään kuin siellä muka kukaan edes huomaisi, vaikka veisi traktorikuormallisen roinaa jäähylle...”
Iiro istui liikkumatta korkealla hyllynreunalla ja alkoi tajuta että oli selvinnyt sittenkin. Paitsi että Siiriä ei näkynyt missään. Hän oli aivan yksin jossain korkealla, tuntemattomassa paikassa. Iiro huokaisi kuitenkin syvään helpotuksesta, ainakaan häntä ei ollut syöty eikä pesty. Nyt kun kauhusta pamppaileva sydän oli jo vähän rauhoittunut, mumisi Iiro itsekseen: ”En minä ole mikään rotta” ja alkoi katsella varovasti ympärilleen.
4.
Siiri kurkisteli peloissaan kolostaan ison ihmisen ja Iiron perään, mutta ei uskaltanut lähteä seuraamaan heitä, vaan istahti alas ja mietti murheissaan mihin olikaan veljensä saattanut. Voi Iiro parkaa, hän oli niin pieni ja avuton ja peloissaan! Millä ihmeellä hänet nyt pelastettaisiin? Ei kai tässä auttanut muu kuin yrittää etsiä. Varovaisesti Siiri lähti puikkimaan samaan suuntaan, johon ihminen ja Iiro olivat menneet. Ovesta ulos ja oikealle... Siiri pysähtyi tyrmistyneenä ovensuuhun katsomaan isoa huonetta, jossa oli valtavasti erilaisia tavaroita. Mistä ihmeestä täällä voisi löytää pienen hiiren! Mitä se ihminen olikaan sanonut... jäähylle? Missä oli jäähy, miltä se näytti? Mikä ihme oikein oli jäähy?
Iiro ihmetteli samaa. Jäähy näytti aika vaaralliselta paikalta, vielä vaarallisemmalta kuin se lapanen. Paikka oli kova, kapea ja korkealla. Hädin tuskin hiirenmentävä kolonen. Voi kissanpapana, tässä istun enkä muuta voi, tuumi Iiro. Eikä Siiriäkään näkynyt. Vaikka eipä tuolta suuresta huoneesta kaikkien noiden tavaroiden joukosta kyllä hiirtä näkisikään. Ehkäpä tuosta silti voisi hivuttautua... Iiro alkoi varovasti edetä reunaa pitkin. Kohta jäähy loppui ja Iiro seisoi reunalla. Hmm... tästä voisi ehkä loikata tuonne vinolle alustalle...
Siiri kömpi eteenpäin ja yritti katsella ylös ja alas ja sivuille, mutta Iiroa ei näkynyt. Uskaltaisiko sitä huutaa vähän? ”Iiro?” Ei vastausta. Mutta mitä ihmettä tuolla ylhäällä oikein oli. Iiro! Mitä se oikein oli tekemässä... ei kai se aio hypätä tuosta! Hulluko se on, on ihan eri asia loikata vaatekasaan kuin kovalle alustalle. Vaarasta piittaamatta Siiri huusi pikkuveljelleen varoituksen: ”Iiro, älä hyppää!” Mutta Iiro hyppäsi. Hän lensi kaltevalle katolle, mutta luiskahti samaa kyytiä reunan yli. Siiri ei uskaltanut edes katsoa, mitä Iirolle tapahtui.
”Siiri, tule auttamaan!” Siiri uskalsi avata silmänsä ja kurkistaa millaisina kappaleina pikkuveli oli. Samassa hän purskahti nauruun. ”Älä räkätä siellä kuin mikäkin harakka, vaan tule auttamaan minua”, sanoi Iiro loukkaantuneena. Hän roikkui aivan jumissa isossa hämähäkinseitissä, eikä päässyt itse alas. Siiri kiipesi Iiron luo ja katseli ympärilleen. Lattialla oli näemmä luuta, saisikohan sillä sudittua yhden pikkuhiiren alas?
Lopulta Iiro saatiin irti hämähäkinseitistä ja sisarukset istahtivat lattialle puuskuttamaan uupumuksesta. ”Mikä ihme sinun päähäsi oikein meni, mitä sinä sillä tavalla loikit, olisit voinut vaikka satuttaa itsesi!”, räksytti Siiri Iirolle. ”Minä olisin päässyt ihan hyvin, mutta kun sinä säikytit minut niin jalka lipesi”, vastasi Iiro puolustellen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen sisarukset halasivat toisiaan ja olivat yhtä mieltä siitä että pääasia oli että he olivat löytäneet toisensa.
Uupuneina sisarukset katselivat ympärilleen ja alkoivat oivaltaa että paikka jossa he olivat, ei näyttänytkään ihmisten kokoiselta. Itse asiassa luutakin oli ihan sopivan kokoinen heille. Toki talo oli aika iso verrattuna heidän pesäänsä, mutta pieni mökki kuitenkin. Aika siivottomassa kunnossa se oli, hämähäkinseittien kuorruttama, rikkinäinen kippo lattialla ja pölyä joka paikassa. ”Siiri, mikäköhän paikka tämä on?”, ihmetteli Iiro. ”Minä luulen että tämä on meidän nukkumapaikkamme ainakin ensi yönä, vastasi Siiri, ja kellahti nurkkaan nukkumaan.
5.
Aamutuimaan Siiri numero kolme ja Iiro numero yksitoista heräilivät tuvan nurkasta pölyisinä ja nälkäisinä. Silmiään hieroen ne katselivat ympärilleen ja ihmettelivät mökkiä. Pikainen tarkastelu osoitti että mökissä oli tupa ja pieni ullakko ja se näytti erittäin hylätyltä. Hetken aprikoinnin jälkeen hiiret päättivät, että jos talo oli hylätty, sinne ehkä voisi muuttaa asumaan. Pienen siivouksen ja sisustamisen jälkeen talosta saisi varmaankin oikein mukavan. Joten tuumasta toimeen ja siivoamaan!
Siivoamisen jälkeen Siiri ja Iiro päättivät lähteä etsimään ruokaa. Ihmiset pitivät meteliä ja säntäilivät eestaas ja iso ihminen hoputti pieniä ja etsi koko ajan jotain ja ihmetteli kiukkuisesti että missä ne kaikki lapasten parit taas ovat – syöttekö te niitä? Lopulta ihmiset lähtivät jonnekin ja vaikutti siltä että asunto oli aika tyhjä, joten hiiret uskalsivat lähtivät tutkimaan paikkoja.
Aikamoinen määrä jos jonkinlaista tavaraa oli eksyttävästi reiteillä, mutta hiirten kuonoon kantautui kuitenkin houkutteleva tuoksu, jota kohti ne suuntasivat. Tuoksua seuraten ne löysivät aarteen! Pitkin lattiaa oli jos jonkinmoista herkkua, joten hiiret ahmivat mahansa täyteen ja keräsivät vielä kainaloonkin kevyempiä herkkuja. ”Noiden korkeampien tuolien alta näyttää löytyvän muru poikineen”, huomioi Iiro iloissaan rouskuttaessaan päärynää, ”ilmeisesti nämä pikkuihmiset ovat kilttejä, koska ne ruokkivat meitäkin”.
Raahattuaan ruuat mökille hiiret lähtivät tutkimaan löytyisikö talosta muuta hyödyllistä. Pian ne totesivat että valinnanvaraa riitti: kaikkea mukavaa ja hyödyllistä lojui pitkin poikin, sen kuin vain poimi mukaansa! Lopulta hiiret päättivät että mökki tuntui hiukan vetoisalta ja lattia oli kova, joten ensin sinne kannattaisi hankkia jotain lämmintä ja pehmeää. Kaikki pehmeät ja lämpimät vain tuntuivat aivan valtavilta, suorastaan talonkokoisilta. Mutta kenkien joukosta Siiri löysi yhden pienemmän, jonka he saivat suurin ponnistuksin raahattua mökkiinsä.
6.
”Mitäs hemmoja te ootte ja mitä te täällä oikein teette?” Siiri ja Iiro heräsivät tiukkasävyiseen kysymykseen. Silmiään hieroen he katsoivat kuka oikein kyselee. Hämärässä he näkivät kolme hahmoa, jotka tuijottivat heitä silmät kiiluen. ”Me... me ollaan Siiri ja Iiro”, vastasi Siiri hämillään, ”ja me... nukuttiin täällä.” ”Meinasitteks te niinku muuttaa tänne asumaan vai häh?” ”Ööh... joo, jos se vain sopii?” sanoi Siiri epävarmasti. ”No kyl tommoset rääpäleet tänne sopii hyvinkin, mutta miks ihmeessä te haluutte asua täällä lodjussa yksinänne? Kaikki muut asuu tossa lastenhuoneessa”. ”Ai jaa”, sanoi Siiri edelleen ihmetellen mistä oli kyse. Iiro älysi sentään kysyä että ketkä muut ja keitä kysyjät olivat.
”Me ollaan Kutka, Katku ja Ketku”, sanoi valkoinen, osoittaen samalla järjestyksessä itseään, ruskeaa ja harmaata hiirtä. ”Tämmösiä tavallisia pehmohiiriähän me vaan ollaan, asutaan tuolla lastenhuoneessa. Aika omillamme saadaan hengata nykyään, ei noi lapset enää jaksa meistä oikeen innostua, uusia tulee ja vanhat menee, semmonen on bisnes nykyään.” Iiro ei ihan täysin ymmärtänyt mistä Kutka puhui ja hän mietti edelleen pitäisikö niitä pelätä vai ei. Samassa Ketku tuli lähemmäs ja nuuski Iiroa ja Siiriä. ”Te haiskahdatte ulolle, ootteko te jotain villejä vai?” ”Öh... en minä tiedä?” vastasi Siiri. ”No mistä te tuutte? Me tultiin Ikeasta koko lauma”. ”Kotoa me tullaan, me muutettiin pois sieltä”, vastasi Siiri. Katku, Ketku ja Kutka tuijottivat hiiriä hetken. ”Kotoa? Siis onko teitillä ollut joku koti ennen tätä? Taiatte olla kierrätettyi!”, oivalsi Katku. ”Siis täähän on teidän koti! Kenen te ootte, vai ootteko te yhteisiä?” tiedusteli Ketku. ”Ei me olla kenenkään. Tai siis äidin lapsia me ollaan”, ihmetteli Siiri.
Katku, Ketku ja Kutka tuijottivat Siiriä ja Iiroa pitkään hiljaisuuden vallitessa. ”Kutka hei, ne on villejä. Onkohan niissä loisia?” pohti Ketku. ”Ei näytä siltä, mutta pysytään vähän loitolla kumminkin”, vastasi Kutka. ”Emmie haluu mittää punkkeja enkä pöpöjä, niissä voi olla vaikka hometta!”, vikisi Katku ja vetäytyi varmuuden vuoksi vähän taaemmas.
Siiri ja Iiro kömpivät makuupussistaan ja uskaltautuivat kysymään että voiko taloon tosiaan muuttaa asumaan. ”Joo, täällä asui jotain tonttuja, mutta ne tais lähteä Lappiin duuniin”, kertoi Kutka. ”Tai siis näin ne kerto, siitä on jo aika kauan. Ei näillä palkoilla kuulemma oikeen elätä jälkikasvua, ja on toi kausityöttömyys vähän pahaa”. Iiro ja Siiri kuuntelivat silmät ymmyrkäisinä, mutta ymmärsivät kuitenkin että mökkiin saisi jäädä asumaan.
”No me täst häippästään, alkaa tulla aamu ja ipanat heräilee. Suosittelisin että tekin hiipparoitte enempi öisin. Ihan turvallisuussyistä, ei oo oikeen ollu tapana että täällä kuleksitaan päivisin. Mut hei, me asutaan tos lastenhuonees, tulkaa vaan kylään ja kyseleen jos on jotain propleemii. Vaik mä kyl luulen että tännekin voi jengii tulla, ku me sanotaan että tönös on uutta väkee. Ainaki Anneli on niin utelias että se tunkee nekkunsa tänne het! Sommoro!”, pulputti Kutka. ”S... sommoro?”, vastasi Siiri hämmentyneenä ja katsoi pois pomppivan lauman perään.
7.
”Siiri, minulla on nälkä.” sanoi Iiro. ”Taasko? Kaiken aikaahan sinä puputat jotain! Miten sinulla voi olla aina nälkä!?”, ihmetteli Siiri. ”No kun... minä olen poika kasvuiässä. Ja sitä paitsi ei nuo piparit ja muut höttöruuat pidä nälkää. Löytyisiköhän sieltä jotain vähän ruokaisampaa? Minä voisin ihan vähän vaan käydä kurkkaamassa.” ”No varovasti sitten. Minä voisin ehkä katsella jotain mukavaa tänne kotiin, tämä on jotenkin niin kolea loukko...”, pohdiskeli Siiri. Ja niin hiiret lähtivät teilleen etsimään ravintoa kuka ruumiilleen, kuka sielulleen.
Siiri kuljeskeli ympäri olohuonetta ihmettelemässä ihmisten tavaroita. Kaikkea jännää, varsinkin lapsilta tuntui tipahtelevan kaikenlaista mielenkiintoista! Lopulta Siiri löysi jotain aivan upeaa: pitkän, oranssin, läpikuultavan, kimaltelevan kepin, jonka toisessa päässä oli outo möykky. Siirillä ei ollut aavistustakaan mikä se oli, mutta kaikessa hyödyttömyydessäänkin se oli lumoavan kaunis! Niinpä Siiri raahasi sen mökille ja istahti ihailemaan sitä. Jonkin aikaa odoteltuaan hän alkoi ihmetellä missä Iiro oikein viipyi – oliko se ahmatti syönyt mahansa niin täyteen ettei jaksanut lyllertää takaisin kotiin? Ehkä oli parempi mennä katsomaan...
Siiri hiipi kohti keittiön ruoka-aarteita, mutta Iiroa ei näkynyt lattialla. Itse asiassa lattia oli hämmentävän puhdas! Eihän siellä ollut mitään. Siiri katseli hämmentyneenä ympärilleen, mutta Iiroa ei näkynyt. Mutta... kuuluiko tuolta ylhäältä jotain? Kyllä, sieltä kuului vikinää! ”Iiro!?” ”Bääbbä! Biibii!!!” Hätäistä huutoa kuului, se taisi olla Iiro! Siiri alkoi kiivetä korkealle pöydän päälle, mutta päästyään pöydälle hän ei nähnyt vieläkään Iirosta hännänpäätäkään. Vaan... tarkemmin katsoen kuononpää näkyi! ”Voi ei, Iiro! Miten sinä sinne olet joutunut? Oletko ihan jumissa?” ”Bmm, bee bääbe boi. Babbuu! Auba!”
Siiri yritti nostaa suuren laatikon kantta, jotta Iiro saisi kuononsa pois välistä, ja itsensä ulos laatikosta, mutta voimat eivät riittäneet. Kansi oli liian painava tai jotenkin jumissa. ”Iiro, minä en saa tätä. Minä menen hakemaan jotain apua tai jotain, koita kestää”, sanoi Siiri myötätuntoisena. ”Bäbä bäbä bibua!”, yritti Iiro ruikuttaa, mutta Siirin oli mentävä. Pöydällä ei näkynyt mitään sopivaa työkalua, mutta yhtäkkiä Siiri keksi!
Saatuaan vähän syötyä sisarukset kömpivät taas pussiinsa nukkumaan. Vielä ennen nukahtamista Siiri sanoi Iirolle: ”Kuule, minusta tuntuu että sinä et enää haise yhtään ulolle, vaan... jotenkin herkulliselle.”