Varoitus herkille: seuraava jakso sisältää surullisia tapahtumia, joihin ei tule edes helpotusta tänään Älkää siis herkkisten kanssa lukaisko ohimennen (syynä IRL, joka aiheutti tarpeen kehittää tämmöinen episodi)
15.
Siiri ja Iiro majailivat vaatekaapissa muutaman päivän ja kuuntelivat hulinaa ulkopuolelta. Öisin he hiipivät keittiöön hakemaan ruokaa, jota löytyi vaihtelevasti. Joskus mini-ihminen oli viskonut heille herkkuja lattian täyteen, joskus taas ne oli siivottu pois huolellisesti. Yleisesti ottaen Siirillä ja Iirolla oli aika tylsää, mutta he eivät uskaltaneet kovin paljoa seikkailla. Kutka, Katku ja Ketku kävivät välillä kylässä, mutta Annelia ja Henrikkiä he eivät nähneet. Ilmeisesti heidät oli hyrskynmyrskyssä siivottu pois – tai viety kierrätykseen. Myöskään Kutka, Katku ja Ketku eivät tienneet Annelista ja Henrikistä.
Eräänä yönä Siiri ja Iiro olivat menossa keittiöön etsimään taas ruokaa ja hiipivät kylpyhuoneen läpi, kun Siiri yhtäkkiä kiljaisi. ”Mitä nyt?”, säikähti Iiro. ”Minä... minä astuin johonkin märkään. Minun jalkani on ihan märkä”, vastasi Siiri kauhuissaan. ”Näytä vähän... no, ei tuo kovin pahalta näytä, kyllä se varmaan kuivuu aika pian. Voi siihen pieni jälki jäädä”, lohdutteli Iiro. ”Yyyh, tuntuu inhottavalta, minä en halua että siihen jää jälki! Siihen voi iskeä vaikka home! Sille pitää tehdä jotain”, panikoi Siiri. ”No, jos minä puhallan. Kyllä se siitä varmaan...”, yritti Iiro, mutta Siiri oli ahdistunut: ”Pitää tehdä jotain, millä tämän saa kuivaksi, pian!” Iiro mietti hetken ja muisti sitten heidän pakomatkansa lämpöpatterin yli. ”Mennään sinne istumaan vähäksi aikaa, eiköhän se jalka siinä kuivu. Verhon takana olemme ihan turvassa, ja ehdimme ennen aamua takaisin kaappiin.” Ja näin tehtiin.
Patterin päällä oli lämmintä ja kun jutunaiheet loppuivat, kävikin niin että Siiri ja Iiro nukahtivat. Siinä he nukkuivat sitten aamuun asti. Iiro heräili ympäristön valostuessa ja huomasi, että Siiriä ei näkynyt missään. Iiroa vähän kiukutti, koska oli sovittu ettei enää erota toisesta. Vähän aikaa ihmeteltyään Iiro kuitenkin kuuli sydäntäsärkevän kiljaisun. ”Siiri! Missä sinä olet, mitä tapahtui?”, huusi Iiro hädissään. Saman tien kuului myös pikkuihmisen parkaisu ja lohduton itku. Iiro yritti kurkkia kauhuissaan verhonraosta mitä tapahtui, muttei nähnyt mitään. Hän kuitenkin kuuli Siirin huutavan itkuisella äänellä: ”Iiro, tule, mennään äkkiä.”
Iiro ei oikein ymmärtänyt mitä Siiri aikoi. Nythän oli päivä, ei heidän kannattaisi liikkua minnekään, joku voi nähdä. Siiri kuitenkin huitoi lattialla ja juoksi kohti sohvaa. Iiron ei auttanut muu kuin loikata Siirin perään ja seurata tätä sohvan alle piiloon. Ihmisten sohva oli onneksi kätevän korkuinen, sen alla oli juuri pienen hiiren mentävä kolo, jonne ihmiset eivät kuitenkaan ylettäneet. Siiri jäi sohvan alle kurkkimaan mitä tapahtui ja Iiro oli ihmeissään vieressä ja yritti kysellä itkuisen näköiseltä Siiriltä mitä oli tapahtunut. Siiri käski vain Iiron olla hiljaa.
Parkuva pikkuihminen ryntäsi keittiöön ison ihmisen luo ja vähän ajan päästä he molemmat tulivat olohuoneeseen. Iso ihminen sanoi pienelle: ”Missä muka, ei täällä mitään hiiriä ole”. ”Oli, hiiri puri mun sormea!”, valitti pikkuihminen. ”No näytä missä, mitä sinä teit.” ”Istuin tossa tuolilla ja leikkasin”, selitti pikkuihminen. ”No mitä sinä leikkasit? Eikö siitä ole sanottu että saksien kanssa ollaan varovaisia ja saa leikata vain sellaista paperia, mihin on annettu lupa?”, tiukkasi iso ihminen. Pienen alahuuli meni mutrulle, eikä hän sanonut enää mitään. ”No, näytä nyt”, sanoi iso ihminen ja pieni näytti sormeaan. ”Taisit leikata sormeen, ne on aika terävät sakset. Laitetaan siihen laastari”, sanoi iso ja talutti mököttävän pienen pois.
”Siiri! Puritko sinä tuota pientä ihmistä sormeen! Miksi ihmeessä sinä nyt niin teit?” kysyi Iiro kauhistuneena. Siiri nyökkäsi kyynelet silmissä, mutta ei vastannut mitään, käänsi vain selkänsä Iirolle. Iiro loukkaantui ensin eleestä, mutta katsoi sitten tarkemmin Siiriä... ja huomasi että tämän häntä oli leikattu poikki.
16.
Siiri ja Iiro nököttivät sohvan alla iltaan asti ja luikahtivat sitten pimeän tullen takaisin lastenhuoneen vaatekaappiin, vaikka Siiri vähän nyyhkikin peloissaan, ettei halunnut enää tavata yhtään pikkuihmistä, koska ne olivat vaarallisia. Iiro pistäytyi ongelmitta keittiössä hakemassa ruokaa hiirulaisille, vaikka lastenhuoneessa syöminen olikin vähän riskialtista – Siiri tunsi olonsa niin surkeaksi ettei hän olisi edes halunnut syödä mitään. Apeilla mielin hiirulaiset istuivat vaatekaapissa piilossa ja miettivät tapahtunutta.
”Miten ihmeessä se sillä tavalla meni tekemään? Miksi se sinun häntäsi leikkasi?”, ihmetteli Iiro. ”En minä tiedä, yhtäkkiä vain huomasin että joku tempaisi minut siitä patterilta täydestä unesta, ja alkoi tutkia minua ja sitten se jo pian napsauttikin.” Iiro halasi Siiriä ja yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan: ”Ainakaan jalkaan ei jäänyt mitään jälkeä kastumisesta, eikä tuo häntäkään ole yhtään pahan näköinen. Sattuuko siihen?” ”Sattuu”, voihki Siiri, ” ja se on ihan kauhean ruma! Minä olen ihan hirveän ruman näköinen eikä kukaan voi ikinä tykätä minusta! Olen muutenkin tämmöinen ruman harmaa ja nyt vielä ihana pitkä häntänikin on tämmöinen nysä!” Iiro yritti turhaan lohduttaa surkeana nyyhkivää Siiriä.
Lopulta Siiri vähän rauhoittui, mutta edelleen hän oli mietteliäs. ”Iiro, olenko minä ihan kauhean ruma?”, hän kysyi. ”Öh, no et tietenkään”, vastasi Iiro hämmentyneenä. ”Onko sinusta vaikka Anneli nätimpi, Annelilla oli sentään hame. Ja Annelilla on aika nätti kuonokin. Ja Anneli on sentään jonkun värinen, kauniin suklaanruskea, eikä tämmöinen harmaa kuin minä. Ja Annelilla on sitä paitsi pitkä häntä”, vuodatti Siiri surkeana. ”Höpsö! Ei tietenkään Anneli ole sinua nätimpi. Eikä sillä sitä paitsi ole mitään väliä miltä joku näyttää. Sinä olet oikein ihana semmoisena kuin olet”, yritti Iiro vakuuttaa, mutta ei hän saanut Siirin oloa yhtään sen paremmaksi.
”Siiri”, sanoi Iiro varovasti, ”sitä paitsi sinä olet kyllä hurjan rohkea! Sinä uskalsit paeta siltä pikkuihmiseltä ja purra sitä sormeen. Anneli ei uskaltanut edes tavata meitä, kun se niiden koti ei ollutkaan niin hieno kuin se selitti. Minä luulen että Annelia hävetti kun se oli niin ylpeillyt niiden kodilla, ja sitten se olikin vain laatikko hyllynreunalla. Siksi se meni sinne piiloon, nolostelemaan.” ”Ai niinkö?”, ihmetteli Siiri ja jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen: ”Kyllä minua silti pelotti ihan hirveästi sen pikkuihmisen kädessä.” Iiro halasi Siiriä vielä kerran ja sanoi: ”Juuri sehän on rohkeutta, että uskaltaa vaikka pelottaakin”.
Aamun lähetessä Siiri ja Iiro kömpivät taas nukkumaan takarivissä olevien vaatteiden väliin, mutta ennen nukahtamistaan ne kuulivat jotain pientä rapinaa alemmalta hyllyltä. ”Siiri, kuulitko sinä?” kysyi Iiro. ”Joo, ihan kuin joku tulisi tänne päin. Ovatkohan Kutka, Katku ja Ketku tulossa taas kyläilemään?”, aprikoi Siiri. Kohta kuului hiljainen ääni: ”Huhuu, oletteko te jossain täällä?” Siiri ja Iiro katsoivat hämärässä toisiinsa: Henrikkihän se siellä huhuili.
17.
Siiri vinkaisi hädissään: ”Minä en halua että Henrikki ja Anneli näkevät minua tällaisena nysähäntänä”, ja viuhahti äkkiä vaatekoriin piiloon. Iiro oli vähän ihmeissään, mutta vastasi huhuilevalle Henrikille, joka suunnisti oikealle hyllylle. ”Hei, teillähän on täällä aika hyvä turvapaikka”, sanoi Henrikki Iirolle, ”mutta missäs Siiri on?” ”Öh, täällähän minä, tällä on ihan hyvä paikka”, vastasi Siiri korista. Henrikki vilkaisi ylös Siiriin ja hymyili. ”Missä Anneli on?”, ihmetteli Iiro puolestaan. ”Siksi minä juuri teitä etsinkin”, vastasi Henrikki, ”kun minä en tiedä. Ajattelin että te voisitte ehkä auttaa minua etsimisessä. Yritin etsiä Kutkaa, Katkua ja Ketkuakin, mutta nekin ovat kadonneet.”
Siiri ja Iiro katsahtivat toisiinsa kauhistuneina: minne ihmeeseen olivat kaikki hävinneet! Oliko hyrskynmyrsky vienyt heidät, vai oliko joku muukin joutunut pikkuihmisen käsiin? Iiro kysyi Henrikiltä: ”Milloin olet viimeksi nähnyt Annelin ja missä?” Henrikki huokaisi syvään. ”No, sen jälkeen kun te kävitte. Anneli oli silloin piilossa siellä kirjojen päällä, hän livahti sinne, kun näki teidän tulevan, koska oli niin häpeissään käytöksestään teillä käydessä. Hän yritti olla ystävällinen, mutta taisi olla vähän outo, koska oli niin hämmennyksissään. Sen jälkeen kun te kävitte, sain kuunnella hänen itkemistään hyvän aikaa. Tai siis no, hän lähinnä valitti ja mökötti, uikutti miten epäreilua on, että teillä on niin upea talo vaikka olette uusia täällä ja miten epäreilua on että meillä on vain se laatikko ja se vasta epäreilua onkin, että te olette noin nätin värisiä ja teillä on ihanat vaaleanpunaiset samettikorvat ja kaikkea sellaista – ikään kuin sillä nyt mitään väliä olisi miltä joku näyttää”, vuodatti Henrikki. ”Tai siis, tietysti sinulla on aivan ihastuttavat ruusunpunervat samettikorvat Siiri”, sanoi Henrikki, ”mutta ei se nyt oikeasti ole maailman tärkein asia että minkäväriset korvat jollain on tai ovatko ne posket nyt harmaat vai ruskeat vai punaiset.”
Siiri punastui onnesta kuultuaan Henrikin kehuvan korviaan, ja nolostuksesta kuultuaan että Annelilla oli ihan samanlaiset murheet kuin hänellä. Henrikki jatkoi vielä kertomustaan: ”No, Anneli sitten möksähti siitä että en osannut häntä lohduttaa, ja sanoi että olen ihan tyhmä isoveli, ja lähti sitten kapuamaan alas hyllystä. Ajattelin että menköön, mutta sitten häntä ei enää kuulunutkaan takaisin. Olen yrittänyt vaivihkaa koluta koko kirjahyllyn, mutta en löydä häntä mistään. Eikä superhiiripartio KaKuKe ole myöskään kotonaan pehmolelulaatikossa sängyn alla, joten heitäkään en voi pyytää apuun. Ajattelin että jospa te voisitte auttaa?”
Iiro avasi suunsa vastustaakseen, selittääkseen millaisia vaaroja he olivat jo kohdanneet, mutta muisti sitten miten urheasti Katku, Kutka ja Ketku olivat tulleet pelastamaan heitä kenkäkaapista. Tokihan hiiren nyt piti hiirtä auttaa. Hiiri on hiirelle hiiri, eikä mikään ihminen. Niinpä Iiro sanoi: ”Toki me autamme, käydäänpäs heti sitten suunnittelemaan!” Niinpä kolmikko istahti alas käymään läpi mahdollisuuksia: kadonneet hiiret voisivat olla kierrätykseen menossa, tai jossain jumissa. Iiro kertoi myös Siirin joutumisesta pikkuihmisen käsiin, jättäen tosin yksityiskohdat kertomatta, mutta tulipa huomioitua sekin mahdollisuus. Suunnitelma ja etsintäjärjestys alkoivat muotoutua. Siinä suunnittelun tuoksinassa Siirikin unohti kokonaan varoa häntänsä näkymistä ja kömpi korista muiden luokse.
Lopulta hiiret päättivät että ennen kuin he voivat lähteä hämärän turvin etsimään Siiriä, oli parempi että he nukkuisivat hiukan. Hetken aikaa he miettivät pitäisikö jakaa vartiointivuorot, mutta uskaltautuivat sitten kaikki kolme kömpimään kaapin takanurkkaan nukkumaan, pitäen visusti toisiaan kiinni käpälistä, ettei ketään voisi kaapata enää muiden huomaamatta.
18.
Illan tullen hiirikolmikko hyppeli alas kaapista ja lähti hämärän turvin tutkimaan paikkoja. Kirjahylly vaikutti tosiaankin tyhjältä, ei Annelia. Yhtään hiirtä ei löytynyt myöskään pehmolelulaatikosta, eikä sen alta, eikä sen takaa. Ei sänkyjen alta eikä sängyistä. Siiri, Iiro ja Henrikki huhuilivat kaikkien lelulaatikoiden luona, kävivät läpi kaikenlaisia rakennelmia, mutta turhaan. Lopulta he päättivät että on aika siirtyä muihin huoneisiin.
Kylpyhuoneesta ei löytynyt myöskään mitään. Ei liioin keittiöstä, eikä olohuoneestakaan. Matkalla isojen ihmisten ja mini-ihmisen makuuhuoneeseen Iiro kuuli kuitenkin outoa rapinaa. ”Hei, kuunnelkaa! Anneli, oletko se sinä? Anneli!”, huhuili Iiro. ”Iiro, me täällä”, kuului, mutta ei Annelin äänellä, vaan Kutkan. ”Me ollaan täällä vankina, pystyttekö te auttamaan?”, huhuili Kutka. Siiri, Iiro ja Henrikki ihmettelivät että missä täällä, mitään ei näkynyt. Sitten he oivalsivat: iso musta kassi roikkui jossain hassussa telineessä ja velloi ja rapisi ja piti outoa suhisevaa ääntä. ”Myö ollaan täällä ylhäällä, ei päästä pois”, huuteli Kutka. Katku jatkoi: ”Jossain tämmösessä mustassa jossain ylhäällä.”
Pahalta näytti. KaKuKen vankila oli liukas, sieltä ei päässyt kiipeämään pois. Pienten tassujen suhina vain kävi, kun hiiret yrittivät. Se oli myös niin tiivis, että pienillä kangashiirenhampailla ei saanut siihen järsittyä reikää. Se oli ylhäällä ja roikkui. No, yrittää täytyi, joten Siiri, Iiro ja Henrikki kiipesivät tasapainoilemaan omituisen telineen päälle. Vähän aikaa tutkittuaan he oivalsivat, että jos he saisivat liu’utettua hihnan pois kahvan päältä, vankilakassi putoaisi. Käytännössä työ osoittautui todella vaikeaksi, koska kahvat olivat tahmeat ja kapeat ja pyöreät. Koko ajan sai ponnistella tosissaan, että sai hihnan liikkumaan, ja varoa putoamasta.
”Älkää heiluko siellä, koko höskä heiluu ja me putoamme”, komenteli Iiro vankeja. ”Tässä on muutenkin hankalaa, nyt pysytte siellä ihan liikkumatta”, kannusti Henrikkikin. Kerran Siirin tassu jäi ikävästi väliin, ja hän vinkaisi niin että Katku, Kutka ja Ketku hypähtivät säikähdyksestä, ja Iiro meinasi pudota kassiin heidän seurakseen. Lopulta hiiret onnistuivat urakassaan, ja vankila putosi lattialle ja Kutka, Katku ja Ketku pääsivät vapauteen.
Jälleennäkeminen oli iloinen, mutta toisaalta sitä varjosti huoli edelleen kateissa olevasta Annelista. Katku kertoi kuitenkin mitä heille oli tapahtunut: ” Meidät tultiin nappaamaan kesken hyvien unien kodista, sieltä pehmolelulaatikosta. Sanoivat että ei meillä kukaan leiki, että meidät voisi viedä lelukeräykseen ja kierrätykseen. Ei siinä sinänsä mitään, mutta olisi täälläkin kiva olla. Sitten se iso ihminen tuuppasi meidät tuon kassin pohjalle ja sanoi että ripustaa sen tähän vaunuihin, että muistaa ottaa mukaan lähtiessään. Kerran me itse asiassa käytiin jo ulkona, mutta se ei muistanut jättää meitä minnekään, ja takaisin tullessa se sitten noitui sitä. Sitten se meinasi jo pakata meidät joulupaperiin, mutta ei se löytänyt sitä mistään. Tässä on sitten vaan odoteltu jo useampi päivä.”
”Oletteko te nähneet Annelia?”, kysyi Henrikki. Katku, Kutka ja Ketku katsoivat toisiaan. ”Itse asiassa joo”, vastasi Ketku vaikean oloisena. ”Me nähtiin se yhtenä päivänä sen ison ihmisen kädessä”, jatkoi Kutka yhtä vaisun oloisesti. ”No, minne se sitten meni?”, tiukkasi Siiri. ”No kun tuota... se taisi mennä ulos tuosta ovesta”, sanoi Kutka. ”Juu, ihminen meni sinne ulos ovesta, sillä oli Anneli kourassaan, ja sakset, ja jotain muuta”, jatkoi Ketku. Iiro, Siiri ja Henrikki katsoivat toisiaan kauhistuneena. ” Ja sit myö ei ennää nähtykkään Annelii, kun se ihminen tul takasi”, viimeisteli Kutka tarinan.
19.
Siiri, Iiro ja Henrikki olivat hetken hiljaa ja pohtivat kuulemaansa. Ihminen oli mennyt ulos ovesta Anneli ja sakset kädessään. Ei kuulostanut lainkaan hyvältä. ”Oliko se ihminen kauan poissa”, kysyi Siiri. Kutka pohti asiaa ja totesi sitten: ”Ei ollut kovin kauaa, eikä sillä ollut ulkovaatteita päällään kun se meni.” Henrikin ilme kirkastui: ”Sitten Anneli ei varmaan ole kovin kaukana! Jos ihminen ei lähtenyt ulos, niin se ei varmaan vienyt Annelia kierrätykseen. Meidän siis kannattaa etsiä vielä jostain!”
Hiirilauma ryntäsi kohti ovea ja alkoi tutkia miten siitä pääsisi ulos. Katku tiesi että yhtä nappulaa vääntämällä ovi aukeaisi, mutta sinne oli vaikea ylettää. Ketku pääsi loikkaamaan lukolle, mutta ei onnistunut vääntämään sitä tarpeeksi. Tutkinta tuotti kuitenkin sen verran tulosta, että keskellä ovea oleva laatta olikin luukku, josta voisi päästä ulos. Tuumasta toimeen ja kiipeämään. Ketku pääsi ensimmäisenä raottamaan luukkua. ”Auuuu, tämä on painava, nenä jäi väliin. Ja täällä on vielä toinen luukku. Ärrrhhhh!!!”, ärisi Ketku, mutta onnistui kuin onnistuikin vääntämään luukun auki ja nenänsä ulkopuolelle.
”Huhuu... Anneli! Anneli, oletko täällä?”, huhuili Ketku. Ja pian hän vinkaisi ilosta: ”Hei tyypit, Anneli on täällä! Se on vankina, pitää taas pelastaa.” Muut loikkivat ilosta ja alkoivat sitten kiivetä vaivalloisesti ulos luukusta. Anneli-parka oli sidottu kiinni oven yläosassa olevaan renkaaseen. Mikä sairas mieli voisikaan keksiä tuollaista! ”Anneli, oletko sinä kunnossa”, kyseli Henrikki huolissaan. ”Olen minä elossa”, sanoi Anneli vaisusti.
Hiiret muodostivat taas ketjun ja tavoittelivat renkaasta roikkuvaa narua, joka onneksi ulottui aika pitkälle. ”Auuu, elä työnnä karvaista peppuais miun kuonoon”, ulvoi Katku Kutkalle. ”Älä itse työnnä kuonoa minun peppuuni”, vastasi Kutka. Siiri, Iiro ja Henrikki pääsivät kiipeämään KaKuKe-ketjua pitkin nauhalle, ja nauhaa ylös. ”Anneli, me tulimme pelastamaan sinut, jaksatko laskeutua köyttä alas?”, kyseli Iiro samalla kun kömpi vapauttamaan voipunutta Annelia köydestä. ”Enköhän minä jaksa”, vastasi Anneli, ”mutta tuo minun tylsä seuralaiseni ei taida jaksaa”. Iiro nauroi ja katsoi ihmeissään pientä tonttua, jonka seuraan Anneli oli köytetty, tonttulakki päässään. ”Vai jouduit sinä sitten joulukoristeeksi... kaikkea ne keksivätkin”, hän totesi hämmentyneenä.
Hiiret kapusivat alas postiluukulle, ja kömpivät luukusta sisään. Viime tingassa joltain loppuivat voimat, ja koko seitsikko romahti lattialle yhteen kasaan. Voihkivana myttynä he jäivät makaamaan lattialle ja ihmettelemään miten hienoa olikaan, että kaikki oli sittenkin saatu pelastettua, ja Siirin häntää lukuun ottamatta he olivat ehjiä ja melko terveitä. Seuraava ongelma olikin sitten keksiä sopiva turvapaikka. Katku, Kutka ja Ketku eivät uskaltaneet palata pehmolelulaatikkoon, sillä sieltä heidät oli jo kerran pyydystetty. Vaatekaappiin he eivät oikein kaikki mahtuisi. Mistä löytää turva kokonaiselle pienelle hiirilaumalle?
Lattialle ei kuitenkaan voinut jäädä makoilemaan. Anneli kaipasi myös ruokaa. Hiiret uskaltautuivat hajaantumaan, Siiri ja Iiro lähtivät etsimään turvapaikkaa, KaKuKe meni omaan suuntaansa etsimään turvaa, ja Henrikki vei Annelin keittiöön etsimään ruokaa. Hiiret sopivat tapaavansa jonkun ajan kuluttua kylpyhuoneen ovella. Hiirten tavatessa taas toisensa, julisti Kutka, että he olivat löytäneet loistavan piilon: vessan kaapin alla. Siellä oli niin siistiä ja puhdasta, että hyrskynmyrsky oli jo käynyt siellä, eikä osaisi enää etsiä heitä sieltä! Hetken epäröityään muut suostuivat, ja lauma sulloutui nukkumaan kaapin alle, jossa ei ollut kovin viihtyisää eikä mukavaa, vaikka makuualustaksi haettiin pesulappua, mutta toivottavasti siellä sentään oli turvallista.
20.
Seuraavana päivänä talon väki poistui semmoisen kapsäkkimäärän kanssa, että hiiret päättelivät heidän olevan poissa jonkun aikaa, ja uskaltautuivat tutkimaan paikkoja päivänvalossa. Viihtyisämpi majapaikka olisi tarpeen saada. Vessastakin löytyi hauskoja kolosia, mutta niihin pujahtelu meni lähinnä leikkimiseksi, sillä kolot olivat niin esillä että ei siihen uskaltanut jäädä, sitä paitsi vaikutti että ihmiset jotenkin käyttivät kolojen ympärillä olevaa pehmustetta johonkin.
Käytävän nurkalla roikkui myöskin lupaavan näköinen kerrostalo, jonka yläkerrokset näyttivät jo aika tyhjiltä, mutta kokeilun jälkeen Kutka, Katku ja Ketku tuomitsivat sen liian huteraksi ja ahtaaksi. Sitä paitsi sekin oli liian näkyvillä. Kun Katku oli saanut irrotettua jumiin jääneen pyllynsä, hiiret jatkoivat etsintäänsä olohuoneessa. Koko lauma vaelsi sohvan selkänojaa ja yritti tähystellä sopivia paikkoja. Lupaavimmalta näytti jäähy-kirjahylly, jossa olisi ollut kirjojen takana tilaa parilla hyllyllä, mutta siellä oli niin paljon pölyä, että ei sinne kyllä huvittanut ainakaan ihan ensisijaisesti mennä.
Anneli oli päiväkausien vankeudestaan sen verran uupunut, että hän halusi hiukan levähtää, joten hän istahti ihmisten sohvalla olevalle hiirten kokoiselle sohvalle. Siiri jäi pitämään hänelle seuraa, kun muut jatkoivat tutkimusretkiään. Ensin tytöt olivat hiljaa, mutta pian he jo vertailivat kauhukokemuksiaan ihmisten käsissä. Siiri kertoili siitä miten piti käyttäytyä jos joutui leikityksi. Ei se kuulemma yleensä ollut niin ikävää, hännän leikkaaminen oli aivan ainutkertainen episodi. Yleensä kuulemma pikkuihmiset nätisti laittoivat Annelille ja Henrikille vaatteita ja tekivät niille erilaisia asuinpaikkoja ja laittoivat niitä nukkumaan. Niiltä saattoi jopa saada ruokaakin! Piti vain olla varovainen, etteivät isot ihmiset huomanneet hiirten liikkuvan, ja pikkuihmistenkin kanssa oli vähän niin ja näin.
”Siiri”, aloitti Anneli varovasti, ”minä... minä olen pahoillani. Anteeksi kun minä olin niin pöhkö, mutta kun minä...”, Anneli inahteli vaisusti, ja Siiri vastasi: ”Ei se mitään, Henrikki kertoi. Saat anteeksi! Vaikka en minä kyllä ihan ymmärrä, että miksi meitä pitäisi kadehtia, hyvinhän sinne taloon olisi mahtunut vaikka viisitoista hiirtä. Miksi te ette ole muuttaneet sinne?” Anneli katsoi Siiriä kummallinen ilme kasvoillaan. ”No kun... me olemme leluhiiriä. Emme me voi. Emme me saa itse päättää ja valita mitä me teemme, meillä leikitään ja meidät laitetaan jonnekin, ja siellä me sitten pysymme. Minä taisin kadehtia kaikista eniten sitä, että te voitte mennä miten haluatte.”
Siiri katseli Annelia pitkään ja mietti kuulemaansa. Kaikki kangashiiret siis eivät voineetkaan kulkea miten halusivat, kaikki eivät voineet tuosta vain muuttaa pois kotoa. ”Mutta onhan teillä kuitenkin täällä aika turvalliset oltavat”, yritti Siiri lohduttaa Annelia. ”Voi, niin onkin. Ja minä ihan oikeasti tykkään siitä pikkuihmisestä jota sinä purit, hän on oikeasti ihan kiltti. Mutta olisi se silti joskus aika huikaisevaa saada mennä ja tulla ja tehdä mitä haluaa!” vastasi Anneli. ”Eikä se turvallisuuskaan aina niin taattua ole, kuten huomasit. Voi joutua aika ikäviinkin töihin. Vaikka joulukoristeeksi.”
Anneli ja Siiri istuivat ja juttelivat vielä villihiiren ja kotihiiren elämän eroista ja alkoivat olla pian sitä mieltä, että oikeastaan heillä oli paljon yhteistä, mutta sen verran erojakin, että mielenkiintoista juteltavaa riitti. Tarinointi kuitenkin keskeytyi, kun Henrikki ryntäsi paikalle ja huusi iloisena: ”Hei, me löysimme sen! Siiri, me löysimme teidän talonne!”
21.
Hiirilauma ryntäsi kohti taloa innokkaana, mutta Siiriä myös vähän pelotti missä ja millaisessa kunnossa talo olisi. Tutultahan se näytti, majaili nyt alempana, mutta vähän hassussa paikassa. Varovaisesti hiiret lähestyivät taloa, ja katselivat ja nuuskivat tarkasti. ”Joku on kyllä sisustanut ihan uusiksi”, totesi Iiro. ”Niin näyttää. Ainakin sinun hevosesi puuttuu. Ja tuolla on tuommoinen sänky”, summaili Siiri näkemäänsä. ”Hei, sehän on meidän sänky”, kiljaisi Anneli. ”Ja tuolla sohvapöytänä on se sängyn kansi”, ihmetteli Henrikki.
”Varovasti, näyttää epäilyttävältä”, varoitti Kutka. ”Joku on laittanut sohvapöydälle ruokaa, sen täytyy olla ansa, ihmiset kuulemma harrastavat semmoista”, epäröi Ketku. ”Miul olis kyllä nälkä”, vaikeroi Katku. Hiiret tutustuivat rauhallisesti ja varovaisesti taloon, mutta mitään sen epäilyttävämpää ei löytynyt. Hevonen oli kadonnut, tilalle oli tullut omituinen pinkki kalantapainen. Pelastuspuikkoakaan ei näkynyt ja kaikki matot oli uusittu. Kaiken maailman koristeita oli vähän joka puolella. Ketku kiljaisi ullakolta: ”Hei, täällä on toinen sänky!” Iiro ja Anneli kiipesivät katsomaan ja totesivat että se oli varmaan se ison ihmisen linttaan astuma. Paitsi että itse asiassa iso ihminen oli kai astunut linttaan vain sen kannen.
Hiiret pohdiskelivat uskaltaisiko taloon nyt jäädä asumaan. Katku, Ketku ja Kutka olivat sitä mieltä, että paikka oli hieman epäilyttävä, vähän keskeinen, ei lainkaan viimeistelty sijainti. Siiri ja Iiro olisivat mieluusti jääneet taloon, Henrikki vähän epäröi, mutta Anneli totesi että hän ei oikeastaan piittaa nyt muusta kuin levosta, ja kellahti sohvalle, ja nukahti saman tien ja alkoi kuorsata pientä sievää surisevaa kuorsausta. KaKuKe päätti lähteä tarkkailuasemiin vähän kauemmas, Henrikki sanoi jäävänsä etualalle vähän vahtimaan ja Siiri valtasi alakerran sängyn. Iiro sanoi kaipaavansa vähän omaa rauhaa, ja kapusi ullakolle nukkumaan. Uupunut hiirilauma oli unessa ennen kuin kukaan ehti edes kissaa sanoa.
Rauhaisaa unta ei kuitenkaan riittänyt loputtomiin. Hiiret heräsivät ison ihmisen tohinaan talon ääressä, mutta pysyivät hipihiljaa paikallaan. ”Hei, mitä tää laatikko taas tekee täällä! Johan minä sen kerran raahasin pois, kuka sen on tänne kantanut?” Pikkuihminen, se saksiniekka, kipitti paikalle ja sanoi: ”Mutku mä leikin sillä.” Iso ihminen huokaisi ärtyneesti: ”No mutta ei se nyt tässä voi olla, tämä vieraspatja pitää siivota pois tästä ja tehdä tilaa joulukuuselle”. Pikkuihminen mutristi alahuultaan: ”Mutku me leikitään sillä vielä! Ei sitä saa heittää pois!” Taas iso ihminen huokaisi ja oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Sille pitää kyllä keksiä joku muu paikka.” Iso ihminen kurkkasi vielä taloon ja yhtäkkiä hän kiljaisi: ”Ei voi olla totta, mistä sinä tuonkin hait, millä sinä sen olet saanut tuolta kranssista irti! Sen piti olla siellä joulukoristeena siellä ovessa, millä ihmeellä se on sieltä tänne tullut?” ”Emmä sitä oo ottanu, me leikitään niillä”, totesi pikkuihminen jääräpäisesti. ”No mutta mistä se sitten tänne tuli, ihan itekö se sieltä ovesta kranssista karkasi ja käveli tänne nukkumaan vai?”, tiukkasi iso ihminen vielä pieneltä. ”Niin varmaan sit. Tai sitte joku autto sitä!”, kirkastui pienen katse. Iso ihminen huokaisi vielä kerran syvään, puisteli kädessään olevalla rätillä vähän talon kattoa, ja nappasi sitten räystäistä kiinni ja tempaisi koko talon ilmaan. ”Miten ihmeessä sinä olet oikein saanut tämän edes raahattua tänne”, hän jupisi mennessään. Pikkuihminen kiljaisi perään: ”Varo ettei ne ruuat tipu, niillä on siellä ruokaa lautasella, ne ei saa tippua lattialle!”
Siiri, Iiro, Anneli ja Henrikki makasivat kukin paikallaan ja jännittivät mitä tulee tapahtumaan. Ilmeisesti heitä ei ainakaan heitettäisi pois, mutta toisaalta pikkuihminen oli aikeissa leikkiä heillä. Siiriä sellainen mahdollisuus pelotti melkomoisen paljon...
