2010 8-14

8.

”Kop kop”. ”Täh, miksi sinä Iiro sanoit kop, kop?”, ihmetteli Siiri. ”Enkä sanonut!” ”Kop, kop, saako tulla?” kuului heleä ääni nurkalta. Siiri ja Iiro katsoivat äänen suuntaan ja näkivät itsensä kokoisen sievän tyttöhiiren kurkkivan sisään, perässään toinen hiiri. Tulijat näyttivät aika paljon Siirin ja Iiron kokoisilta ja vähän näköisiltäkin, ne olivat vain ruskeita. ”Öh, toki, käykää peremmälle”, tointui Siiri sanomaan. Tyttöhiiri raahasi sisään korin, jossa oli punaista nauhaa ja jotain palloja ja pulputti samalla sydämellisesti: ”No mutta hei hei ja tervetuloa vaan tänne, te taidatte olla ne Siiri ja Iiro josta me kuulimme, kylläpä on mukava tavata, tervetuloa vaan!” Siiri ja Iiro kiittelivät vähän hämmentyneinä. ”Minä olen Anneli, onpa hauska tutustua! Tämä tässä on Henrikki”, jatkoi hän viitaten perässään tulevaan toiseen hiireen. Henrikki nyökkäsi ystävällisesti hymyillen, mutta ei sanonut mitään.

Yhtäkkiä Annelin silmät pyöristyivät ja hän tirskahti ja katsoi hämillisenä poispäin, Henrikkiin, kattoon, ja vilkaisi taas Siiriä ja Iiroa. ”Tässä, tuota, tässä on ihan tämmöinen pieni tervetulotoivotus vaan, kun minä sanoin Henrikille, minä ajattelin, että eihän teillä varmaan ole täällä mitään kaunista ja mukavaa vielä ja joulukin tulossa, joten tässä ihan tämmöinen pieni vaan...” Samalla Anneli työnsi koria Siiriä kohti, katsellen hämillisenä muualle ja yrittäen olla vilkuilematta Siiriä. ”Kiitos, ei meillä kyllä oikein mitään täällä olekaan”, vastasi Siiri ihmetellen Annelin käytöstä hieman. ”Niin, onhan teillä täällä tämmöistä... skandinaavisen avaraa. Ruraalia tyyliä, niin. Eleetöntä. Hih hih”, sanoi Anneli silmiään pyöritellen, ympärilleen katsellen ja sipaisten samalla ikkunalaudalta näkymätöntä pölyä. Henrikki kurtisti vain kulmiaan, mutta ei sanonut vieläkään mitään.

”Niin että tervetuloa tänne vaan, tai siis tännepäin, vähän täällä syrjässähän tämä on ja mikäs siinä jos arvostaa omaa rauhaa ja yksityisyyttä, mutta minä kyllä haluan henkilökohtaisesti vähän sellaista urbaania sykettä ympärilleni, ja vähän tyyliä. Ja vaatteita!”, sanoi Anneli hihitellen ja sukien hameenhelmaansa ja nykien Henrikin kaulaliinaa paremmin. Tosiaan: niillä oli vaatteet. Annelilla oli riisuttava hame, Henrikillä kaulahuivi.

Siiri punehtui, mutta ei ollut ihan varma tapahtuiko se enemmän kiukusta vai nolostuksesta. Hän aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta Anneli ehti ensin: ”Niin, meillä on täällä tapana pukeutua yleensä – vaikka kyllähän minä ymmärrän ettei semmoinen ole aina kaikissa olosuhteissa niin käytännöllistä!” Siiri sulki suunsa, hän oli sanaton. Iiro syöksähti sanomaan: ”Mukava tavata, kiitos kovasti, näille tulee varmasti käyttöä! Voisimmeko me tarjota jotain?”, hän sanoi tietäen hyvin ettei heillä itse asiassa ollut mitään tarjottavaa. Anneli kiitti ja kieltäytyi kohteliaasti, ja otti sitten Henrikkiä kädestä ja sanoi: ”Meidän on jo aika lähteä, olipa mukava kuitenkin tavata! Toivottavasti saatte asetuttua taloksi tänne! Hei hei ja kiitos vielä!” Ja samassa hän jo pyyhälsikin pois Henrikki vanavedessään.

Siiri ja Iiro tuijottivat poistuvien vieraidensa perään. ”Se siis oli Anneli. Mielenkiintoista väkeä täällä”, sanoi Iiro hitaasti. Siiri ihmetteli kiukuissaan Annelin jättämän korin sisältöä. ”Mitä minä näillä teen. Millä ihmeen oikeudella se, se, se...kirottu räyhärotta tulee sisustamaan minun kotiani ja loukkaamaan minua! Emme me mitään vaatteita ole tähänkään mennessä tarvinneet ja minä saan kyllä kodin kuntoon ihan itsekin”, Siiri ärisi ja paiskoi palloja ympäriinsä. ”Mutta ovathan ne ihan nättejä, ja olihan se ihan kilttiä kertoa meille talon tavoista”, sanoi Iiro. ”Olkoon vaan, mutta minä en kyllä pidä yhtään tuommoisista nirppanokista, jotka tulevat tänne käyttämään vaikeita sanojaan ja pilkkaamaan minua. Ja sinua”, marmatti Siiri, ja jatkoi: ”ja se oli ihan oikeassa, nyt lähdetään etsimään tänne vähän sisustusta ja pukimia meille!”

9.

Ja niin Siiri numero kolme ja Iiro numero yksitoista lähtivät etsimään Tyyliä. Valinnanvaraa oli, paljon kauniita ja hauskoja tavaroita pitkin poikin. Siiri ja Iiro raahasivat kiinnostavimpia ja hyödyllisimpiä mökkiinsä. Kylpyhuoneesta löytyi paljon kauniita sisustustekstiilejä, olohuone oli ehtymätön aarreaitta muille tavaroille ja kenkien seasta löytyi materiaalia vaatteisiin. Yhdessä hiiret kantoivat kotiinsa mattoja ja muuta – tosin Iiro ei ihan kaikesta ymmärtänyt miksi. Siiri mieltyi kovin omituiseen esineeseen jossa oli toisella puolella pehmeä möykky ja toisella puolella oranssi kova möykky ja lenkki. Hän ei yhtään tiennyt mikä se oli, mutta kuulemma se sointui hyvin mattojen väriin ja siksi se kannatti kantaa kotiin. Suuri vaiva oli kummallisen möykkyisen ison säkin raahaamisessa, mutta Siiri oli päättänyt että heidän on saatava sohva.

Lopulta kaikki oli kotosalla. Annelin tuomat tavarat Siiri viskasi ullakolle, ja sijoitteli omiaan kaunistamaan kotia. Iiro oli erityisen ihastunut pieneen hevoseen, vaikka Siiri väittikin että se ei täysin sointunut sisustukseen. Kun verhot oli ripustettu ja matot lattialla, istahti Siiri uudelle sohvalle työstämään pukimia. Terävillä hampaillaan hän järsi ja näppärillä käpälillään väkersi jotain innokkaasti, samalla kun Iiro yritti tasoitella mattoja ja etsiä hevoselleen paikkaa. Siirin omituinen möykyläkin löysi paikkansa peilinpitimenä. Siiri oli sitä mieltä että heillä oli ehdottomasti oltava peili, jotta he voisivat tarkistaa asustuksensa tyylikkyyden ennen uloslähtöä.

Iirokin katseli tyytyväisenä, joskin vähän hämmentyneenä ympärilleen. Matot tuntuivat pehmoisilta tassujen alla. Sohvalla oli ihan mukavaa istuskella. Mökki ei tuntunut enää niin kolkolta eikä kaikunutkaan. Mutta silti Iiro oli vähän hämmentynyt siitä, että tyhjää tilaa oli niin paljon, kun oikeasti mökkiin olisi mahtunut koko perhe. Samassa Iiron silmiin tulvahti kyyneliä, hänelle tuli ikävä äitiä ja sisaruksia. Mitähän heillekin kuului, miten he pärjäsivät siellä kylmässä maailmassa, kun hän täällä Siirin kanssa vain istui lämpimässä ja tilavassa tuvassa ja poimi roskaruokaa lattialta! Mitä elämää se semmoinen oli, ei se kyllä oikein vaikuttanut villin ja vapaan kangashiiren elämältä. Iiro silitteli kaihomielin hevostaan ja mietiskeli vielä hetken äitiä.

 ”Iiro, tänne nyt, vaatteet päälle!”, komensi Siiri. Itse hän oli pukenut päälleen punaisen mekon ja päähänsä jonkun omituisen rinkulan. Iiroa hän komensi laittamaan huivin kaulaan ja tyylikkään ja muodikkaan hatun päähän. Iiro vastusteli: ”Tässähän tulee kuuma! Ihan tyhmää pitää jotain pipoa päässä sisällä, hiki valuu, kaulaliinakin kuristaa!” ”Ei auta velikulta, tyylin vuoksi pitää joskus vähän kärsiäkin. Sitä paitsi sinä näytät oikein hienolta”, sanoi Siiri samalla kun ihasteli itseään peilistä. ”No kyllä minä nyt näytän paljon kauniimmalta, tämä punainen ihan korostaa minun punaisia poskiani! Enkö olekin paljon nätimpi kuin se typerä kuran värinen nirppanokka?” Siiri ei odotellut vastausta, vaan keikisteli peilin edessä itseään ihaillen. ”No niin, ja huomenna me teemme sitten vastavierailun sinne Annelin ja Henrikin luokse ja näytämme ettemme me ole mitään sivistymättömiä moukkia!”

10.

Siiri ja Iiro lähtivät matkaan. Ensin piti etsiä jotain tuliaisia Annelille ja Henrikille, eihän sitä nyt voinut tyhjin käsin vierailulle mennä. Pienen etsinnän jälkeen Siiri oli tyytyväinen pikkumattoon, jonka he löysivät kylpyhuoneesta, mutta varsinainen aarreaitta oli tällä kertaa matkalla keittiöön, josta he löysivät vallan upean hopeankimalteisen pyöreän esineen. Siinä oli ripustusnaru, ja muuta käyttöä he eivät sille keksineet kuin koristelu. Kas niin, sitten vain sinne lastenhuoneeseen. Paitsi että eihän heillä ollut hajuakaan missä se on se lastenhuone! Millä ihmeellä sen oikein löytäisi?

Eipä siinä auttanut kuin kurkkia joka paikkaan, ja lopulta he löysivät huoneen, joka ehkä voisi olla lastenhuone. Ainakin siellä oli sitä urbaania sykettä, jota Anneli niin halusi: lattialla oli väkeä jos jonkinmoista. Ei toki elävää, mutta eläimen näköisiä, kulkuneuvoja, ties mitä laatikoita ja palikoita. Jännittävä seikkailumaa, joskin vähän ehkä pelottavakin. Iiro olisi halunnut tutkia paikkoja enemmän, mutta Siiri oli sitä mieltä että nyt mennään, katsellaan sitten paluumatkalla.

Oikea paikkahan se oli. Yhtäkkiä jostain ylempää kuului ääni: ”Siiri ja Iiro, täällä ylhäällä, tulkaa tänne!” Henrikkihän se siellä huuteli! Siiri mumisi ihmeissään että no osaahan sekin puhua, ja he kiipesivät korkealle paikkaan, joka muistutti jäähyä, paitsi että se oli tilavampi. ”No hei! Osasitte sitten tänne”, sanoi Henrikki iloisesti hymyillen, ”tervetuloa meille! Anneli on juuri nyt... muualla, valitettavasti.” ”Ai”, totesi Siiri hämmentyneenä. ”No, tässä kuitenkin teillekin vähän tuliaisia, joulukoristetta ja mattoa. Me saimme nyt vähän sisustettua ja ajattelin kutsua teidät ihastelemaan sitä. Ja me löysimme vaatteetkin!” ”Voi kiitos”, sanoi Henrikki, ”Anneli varmasti ilahtuu. Vaikka en minä voi luvata että nämä pysyvät tallessa, kun tänne aina välillä tulee se hyrskynmyrsky, siinä tuppaavat tavarat katoamaan, mutta tämä sänky sentään yleensä on tallella”. ”Mikä hyrskynmyrsky?” ihmetteli Iiro. ”No aina joskus isot ihmiset tulevat ja pitävät kovasti meteliä ja laittavat kaikki tavarat pois. Ja sitten sitä ei koskaan tiedä mihin tämä meidänkin koti päätyy. Meillä oli ennen sängyt molemmille, mutta sitten toinen iso ihminen astui Annelin sängyn rikki ja ne heittivät sen pois. Mutta kyllä me aika hyvin mahdumme tuohonkin... ei meillä kuitenkaan ole mitään tavaraa”, selitti Henrikki. ”No minä vähän ihmettelinkin, että miksi te asutte täällä jäähyllä”, sanoi Iiro. ”Ai miten niin jäähyllä? Tämähän on kirjahylly. Täynnä kirjoja, mutta tähän eteen kertyy kaikenlaista tavaraa. Jäähystä minä en tiedä, itse en ole koskaan joutunut jäähylle, mutta olen kyllä kuullut että leluja viedään sinne. Sitten ne ovat jonkun aikaa poissa ja tulevat takaisin.” ”No minä jouduin jäähylle, mutta karkasin. Se oli vähän niin kuin tämä, mutta paljon paljon pienempi, meinasin ihan pudota reunalta”, kertoi Iiro.

Siiri oli vieläkin hiljaa ja ihmetteli: tässäkö oli se upea koti ja urbaani syke. Tälläkö Anneli oli ylpeillyt! Pieni sänky hyllynreunalla, eikä senkään pysyvyydestä mitään takeita. Milloin tahansa saattoi tulla hyrskynmyrsky ja pyyhkäistä kodin mennessään. Annelilla ja Henrikillähän oli tuossa laatikossaan vähemmän tilaa kuin heidän kotipesässään oli ollut, ja kotipesä oli sentään ollut heidän omansa ja pysynyt paikallaan!

”Valitettavasti minulla ei ole mitään tarjottavaa, koska tänne lastenhuoneeseen ei voi tuoda ruokaa. Jos tänne tulee ruokaa, niin sitten iskee paljon helpommin se hyrskynmyrsky,” pahoitteli Henrikki. ”Me aina yritämme Annelin kanssa vaivihkaa siirrellä tavaroita vähän laatikoihin, koska hyrskynmyrsky tulee aina kun on tosi sekaista, ja me oikeastaan viihdymme tässä paikassa. Olisi kiva ettei meitä siivottaisi tästä minnekään. Varsinkin nyt kun meillä on matto ja koriste, olen varma että Anneli pitää tuosta koristeesta!”

”No, kunhan Anneli palaa, niin olette tervetulleita meille, olisi mukava kuulla vähän enemmänkin tästä elämästä täällä”, sanoi Iiro Henrikille, ”vaikka saat sinä toki tulla yksinkin!” Henrikki näytti ilahtuneelta: ”Tulen mielelläni, minustakin olisi kiva kuulla millaista tuolla ulkona oikein on, en ole koskaan käynyt ulkona”. ”No, me tästä lähdemme, kerro terveisiä Annelille, oli mukava nähdä”, sanoi Iiro vielä ja otti Siiriä kädestä ja he lähtivät kotiin päin.

”No olipa se kummallista, ei yhtään sellaista kuin odotin”, ihmetteli Siiri. ”Minä olisin odottanut huonekaluja ja sisustusta ja... no, jotain.” Iiro nyökkäsi hiljaisena. Siiri jatkoi: ”Sitä paitsi miksi se Anneli oli piilossa siellä yläkerrassa?”

11.

Annelin käytöksen ihmettely unohtui, kun matka kääntyi kotia kohti. Ei tosin suorinta tietä, sillä Siirin lupauksen mukaan hiiret tutkivat vähän lastenhuoneen lattian löytöjä. Miten kummallisia esineitä siellä olikaan! Siiri löysi Iiron hevosta isomman ja hienomman valkean ratsun itselleen ja leikki innolla sankariprinsessaa, kun taas Iiro viehättyi keinusta. ”Katso Siiri miten hurjat vauhdit tässä saa!”, kiljui Iiro innoissaan. Hiirulaiset ihmettelivät myös pieniä vähän ihmisen näköisiä nukkeja, joita lattialla oli monenlaisia, mutta niille rakennettuun taloon ne eivät uskaltaneet mennä sisään.

 Erään ison laatikon laidalta ne löysivät kirjan. Kirja ei ollut kovin iso verrattuna niihin Henrikin ja Annelin seinäkirjoihin, sitä paitsi se oli pehmeä, kankainen kirja. Siiri ja Iiro selasivat kirjaa ihmeissään, siinähän oli kuvakertomus hiirestä! Hämmennystä aiheutti molemmissa se, että hiiri näytti ihan kangashiireltä, mutta kuvissa se kävi kylvyssä... ei nyt oikein täsmännyt. Olikohan kysymyksessä joku kauhukertomus? Kuitenkin hiiri näytti oikein tyytyväiseltä kylpiessään. Kaikenlaista kummaa sitä keksittiinkin.

 Huviteltuaan aikansa Iiro ja Siiri lähtivät taas jatkamaan matkaansa, mutta yhtäkkiä Iiro tempaisi pipon päästään ja kaulaliinan kaulastaan ja viskasi ne menemään. ”Minä en suostu pitämään noita, ne ovat epämukavia!” hän tokaisi uhmakkaasti. ”No, tämä mekkokin kyllä vähän kiristää... mutta panta on kyllä silti minusta sievä, ja sitä aion pitää ainakin vähän aikaa vielä”, vastasi Siiri ja riisui mekon päältään. ”Ehkä meidän villihiirten ei ole tarkoitus pukea vaatteita päällemme, se sopii ehkä tuommoisille cityhiirille paremmin”, pohdiskeli Siiri.

”Se sänky oli kyllä tavallaan ihan hauska, oli siinä vähän enemmän tilaa kuin meidän makuupussissamme”, jatkoi Siiri Henrikin ja Annelin elämän pohdiskelua. ”Pitäisiköhän meidänkin hankkia semmoinen sänky jostain?” Iiro ei täysin tyrmännyt ajatusta: ”Minä kyllä pidän siitä pussista, mutta voithan sinä hankkia itsellesi sängyn. Kunhan ei liian isoa, tulee jotenkin orpo olo, ellei ole koloa johon käpertyä. Paitsi minä kyllä nukun ihan mielelläni sinun vieressäsi, siinä on lämmintä ja turvallista.” ”Ehkä me voimme katsoa jos törmäämme sopivaan sänkyyn, päätetään sitten”, summasi Siiri pohdiskelun heidän kävellessään kotia kohti.

”Siiri... missä meidän kotimme on?”, ihmetteli Iiro yhtäkkiä. ”Miten niin, tuollahan sen pitäisi... pitäisi olla. Mutta ei näemmä ole. Emme kai me ole eksyneet?” ihmetteli Siiri, mutta Iiro totesi: ”Ei, emme me ole eksyneet. Minä luulen että täälläkin on käynyt se hyrskynmyrsky”.

12.

”Voi ei! Täällä kyllä kieltämättä näyttää vähän erilaiselta, tavarat ovat ihan mullin mallin”, totesi Siiri, ”mutta en minä kyllä uskonut että ne voisivat siirtää kokonaisen talon! Nuo isot laatikot kyllä ovat tuossa jäljellä vielä...” Yhtäkkiä Iiro vinkaisi: ”Siiri, piiloon, iso ihminen tulee!” Nopeasti Siiri ja Iiro viuhahtivat hyllyn alle piiloon, kun iso ihminen tuli puhisten olohuoneeseen. ”Voi kiesus miten tätä tavaraa voi olla näin paljon, ja taas kaikki ihan sikin sokin! Kanna noi kellariin menevät laatikot sinne eteiseen pois tieltä nyt ainakin, niin saan imuroitua tuon nurkan”, höpisi iso ihminen. Ja sitten tuli toinen iso ihminen ja nappasi Siirin ja Iiron talon alla olleet laatikot ja vei pois. Jäljellä oli tyhjä ja pölyinen nurkka.

”Ilmeisesti se meidän talo ei aio palata tuohon paikkaan”, kuiskasi Siiri Iirolle. Mutta seuraava säikähdys oli edessä: pian alkoi kuulua kovaäänistä hurinaa ja eestaas pitkin lattiaa alkoi suhista harmaa laatikko, joka imi pölyä sisäänsä. Siiri ja Iiro säikähtivät puolikuoliaiksi ja vetäytyivät taaemmas hyllyn alle. Harmaa laatikko tuli perässä sinnekin ja töni ikävästi hiiriä, ja meinasi imeä hännät irti pepusta! Voi miten kauhuissaan Siiri ja Iiro yrittivät väistellä sitä! Lopulta kone sammui, mutta saman tien iso ihminen kurkisti hyllyn alle ja sanoi: ”Äh, tuolla on vielä jotain myttyä ja lelua, täytyy kaivaa jollain harjanvarrella kun ei tämä imuri oikein saa niitä.” Sitten ihminen meni pois, mutta hänen sanansa kuulostivat niin pahaenteisiltä, että Siiri tempaisi Iiroa tassusta ja alkoi juosta seinänviertä pitkin pakoon.

Iso metelikone alkoi taas hurista, ja lattianraja oli pelottava paikka, joten Siiri ja Iiro kiipesivät kovaa vauhtia ylös ja alkoivat pinkoa eteenpäin lämmintä ilmaa hohkavan ritilän päällä. Mutta Siirin jalka lipesi, ja hän kompastui, ja jalka jäi jumiin ritilän väliin. Iiro pysähtyi auttamaan Siirin irti, mutta edelleen sydän pamppaillen he joutuivat jatkamaan pakomatkaansa, kun vieressä olevat verhot alkoivat heilua. Ritilän päädystä he pomppasivat alas ja jatkoivat matkaa sohvalle. Sohvatyynyjen uumenissa he levähtivät hetken huohottaen.

”Miten ihmeessä ne Anneli ja Henrikki voivat elää tämmöisten hyrskynmyrskyjen kanssa! Tämähän on ihan kamalaa, iltamyöhä ja täällä pitäisi olla turvallista, mutta isot ihmiset vain riehuvat!”, nyyhkytti Iiro. ”Mitä ihmettä me teemme?”, voihki Siirikin. Samassa he kuulivat ison ihmisen sanovan: ”Ja mitä toi eläintyynykin tekee sohvalla, se kuuluu lastenhuoneeseen! Voisi kuvitella että täällä juoksevat tavarat itsekseen huoneesta toiseen!” ja taas Iiroa ja Siiriä vietiin pakoon vimmattua vauhtia.

Seuraava kolo jonka he löysivät, oli kenkä. Sinne he pujahtivat taas huohottamaan toivoen että kengät sentään saisivat olla siinä eteisen lattialla, missä ne olivat aina ajelehtineet. Mutta turhaan. Pian tuli iso ihminen ja tempaisi kengät lattialta ja nosti ne pystyyn korkealle kaappiin. Avuttomina Siiri ja Iiro valuivat alas kengänkärjestä, mutta onneksi ihminen ei ehtinyt sitä huomata, vaan laittoi oven kiinni. Siellä Iiro ja Siiri sitten olivat loukussa, pimeässä kaapissa. He saivat kömmittyä sentään pois kengästä ja oikein päin, mutta ei se olo siitä paljoa parantunut. ”Siiri, täällä on aika pimeää”, sanoi Iiro. ”Niin on, ja haisee aika... ikävälle”, vastasi Siiri. Hetken hiljaisuuden jälkeen Iiro totesi: ”Itse asiassa käy kyllä nyt sääliksi sitä laulun hiirtä, siinä laulussa missä laulettiin että hiirulaisen hieno maja, oli vanha kenkäraja. Jos se meinaan haisi näin kamalalle.” Siiriä alkoi naurattaa, ja lopulta nauru tarttui Iiroonkin ja hetken kuluttua hiiret nauroivat hysteerisesti, helpottuneena siitä että olivat ainakin toistaiseksi turvassa, vaikka olivatkin ansassa.

13.

Siiri ja Iiro ryömivät kengän taakse piiloon ja päättivät nukkua ainakin jonkun aikaa. Uni ei tullut helposti, vaikka molemmat olivatkin aivan väsyneitä. Lopulta he nukahtivat levottomaan uneen pimeään ja hienhajuiseen kenkäkaappiin. Jonkin ajan kuluttua uni kuitenkin keskeytyi, kun kaappi raottui hitaasti ja vaivalloisesti ja kaapin alaosasta alkoi kuulua supinaa ja rapinaa. Siiri ja Iiro olivat hiljaa ja peloissaan ja yrittivät kuunnella mitä tapahtuu.

”Pssst! Siiri, Iiro, oletteko te siellä?”, kuului kaapin alaosasta. Hiiret kurkistivat varovaisesti alaspäin ja näkivät hämärässä viiksien vipatusta ja häntien heilahduksia, kun joku hyppi hyllyltä toiselle. Hetken kuluttua he tunnistivat Kutkan, Katkun ja Ketkun. ”Täällä ylhäällä”, kuiskasi Iiro varovaisesti. ”Hyvä, me tultiin pelastamaan teidät. Alkakaas tulla sieltä”, supatti Kutka. Kolmikon avustuksella Siiri ja Iiro uskaltautuivat laskeutumaan alas kenkäkaapista ja pujahtamaan hämärään eteiseen.

”Täällä on nyt tämmöinen tavallistakin perusteellisempi hyrskynmyrsky, joulusiivoukseksi väittävät”, selitti Ketku. ”Pitää aika tarkkaan katsoa minne uskaltaa mennä.” Katku puisteli päätään ja totesi: ”Iha hyvähä se on, että ne ottaapi pölyt pois, mutta mennee sitte kaikki hyvät koloset ja paikat iha uusiks, eikä mittää ennää löydy. Mutta myö kyl tiietään teille hyvä paikka ainakin vähäks aikkaa.” Siiri ja Iiro lähtivät seuraamaan Katkua varovaisesti hiipien kohti lastenhuonetta.

Lastenhuoneessakin oli jo ehtinyt käydä joku hyrskynmyrsky, sillä lattia oli avarampi, mikä tarkoitti että hiirten piti hiipiä hiljaisesti nurkkia pitkin. Kutka ja Ketku raottivat ison vaatekaapin ovea, ja komensivat pikkuhiiret sisään. Lauma hyppi muutaman hyllyn ylöspäin, kunnes Ketku osoitti kahden korin välissä olevaa koloa. ”Pujahtakaa tuosta tuonne korien välistä taakse. Siellä mahdutte olemaan turvassa hyrskynmyrskyn ajan. Sitten kun tavarat ovat taas asettuneet paikoilleen, niin eiköhän teillekin löydy mukavampi paikka.” Iiro kysyi ihmeissään: ”Mutta entäs te, minne te menette?” ”Ei meillä ole vaaraa, me kuulutaan kalustoon. Korkeintaan me joudutaan kierrätykseen, mutta sitä kautta kuulemma voi päästä kivempaan kotiin. Mutta menkää te nyt, älkääkä pelästykö vaikka näihin koreihin sullotaan lisää tavaraa. Ei tätä kaappia kuitenkaan kokonaan myllätä, niillä on semmoinen sanonta että ne ei vietä joulujaan kaapeissa.”

Niin Siiri ja Iiro pujahtivat kaapin takaosaan turvaan, ja pääsivät jatkamaan uniaan, kun taas Kutka, Katku ja Ketku palasivat sinne mistä olivat tulleetkin. Ennen nukahtamista Siiri ehti kyllä vielä vähän ihmetellä, että mistä kolmikko tiesi heidän olleen pulassa, ja olipa mukavaa että heidät oli pelastettu.

14.

Seuraavana aamuna Siiri ja Iiro heräsivät, kun kaapin ovi aukesi. Yksi pienistä ihmisistä etsi itselleen vaatetta, mutta hän ei huomannut hiiriä, jotka istuivat korien takana piilossa hipihiljaa. Siirillä ja Iirolla alkoi olla jo nälkä, mutta tiedossa oli ilmeisesti pitkä päivä tylsistyen kaapissa. Iiro lauleskeli hiljaa: ”Hiirulaisen hieno maja oli vanha kenkäraja” ja Siiriä alkoi taas naurattaa heidän edellisöinen seikkailunsa. ”Mitenköhän on mahtanut käydä Annelin ja Henrikin kodin? Onkohan se siirretty muualle?”, pohdiskeli Siiri.

Yhtäkkiä kaapin ovi aukesi taas ja pieni ihminen tempaisi toisen korin Siirin ja Iiron vierestä alas. ”Äiti, ei täällä oo mitään hyviä housuja, mitkään ei kelpaa!”, hän valitti. ”No yritä nyt jotkut ottaa sieltä ja pukea päälle niin päästään lähtemään”, kuului jostain kauempaa. Ja sitten tapahtui jotain pelottavaa: pieni käsi kurottui kohti Iiroa ja nappasi hänet! Siiri ehti kiljaista Iiron perään: ”Älä liiku, ole ihan hiljaa!” ja niin Iiroa vietiin. Pieni ihminen alkoi tutkailla Iiroa keskittyneesti ja kiskoi häntä hännästä niin että melkein sattui! Onneksi pieni ihminen oli sitä varovaisempaa sorttia, hän käsitteli Iiroa oikeastaan melko helläkätisesti ja jutteli tälle jotain.

Pienen ihmisen vieressä lattialla oli toinen, vielä pienempi ihminen. Se ei puhunut mitään ymmärrettävää, ölisi ja hölisi vain jotain käsittämätöntä. Isompi pikkuihminen esitteli Iiroa pienemmälle, ja pieni olikin vähän kiinnostunut. Yhtäkkiä Iiro muisti äidin varoitukset: ihan pieninä ihmiset ovat vaarallisia, koska ne laittavat kaiken suuhunsa, joka on valuvan märkä! Ja totisesti, pieni käsi aikoi ottaa Iiron, joka katsoi kauhuissaan pienen ihmisen suuta, josta suorastaan valui kuolaa!

Samassa iso ihminen huusi taas jostain: ”Alkaako olla housut jalassa, reippaasti nyt, minä olen kohta pukenut ja sitten puen vauvan ja annan sille pikamaidot ja sit mennään! Nyt pissalle ja pöksyihin!” Isompi pikkuihminen ponkaisi pystyyn ja lähti kohti vessaa – ja jätti Iiron aivan yksin pikkuihmisen armoille. Pieni ei vielä ollut onneksi saanut Iiroa kiinni, ja tämä hivuttautui varovaisesti kauemmas, ihan hidasta vauhtia. Näytti siltä että pienin ihminen ei vielä päässyt perään, vaikka yritystä kyllä oli, ja ääntä lähti niin että korviin koski. Iiro pääsi siis livahtamaan ihmisten kynsistä ja pujahti äkkiä takaisin kaappiin, mutta saman tien he kiipesivät Siirin kanssa ylemmälle hyllylle, jonne pieni ihminen ei ylettäisi.

Kaapin ovi oli edelleen auki ja katsoessaan lattialle he näkivät, miten yhtäkkiä Kutka viuhahti sängyn alla olevasta laatikosta ja sujautti mini-ihmiselle sellaisen saman näköisen oudon möykyn, joka heillä oli peilinpitimenä. Mini-ihminen sujautti sen suuhunsa ja vaikeni. Siiri ja Iiro katsoivat toisiinsa ällistyneinä: heidän löytämänsä esine oli siis pikkuihmisten äänenvaimennin!