"No mie kyllä enempi ihmettelin että missä työ ootte ollu! Ei oo teitäkään näkyny moneen aikaan missään, mie jo luulin että teiätkin on kierrätetty", vastasi Katku.
"Ei kun me oltiin kellarissa koko kesä ja syksy, meidät ja meidän talo pantiin sinne", selitti Henrikki.
"Joo, iso ihminen oli sitä mieltä että me oltaisiin jotain joulutavaraa ja laittoi meidät pussiin ja kellariin, ja koko meidän talonkin", jatkoi Siiri.
"Ja siellä kellarissa oli niiiin tylsää ettei missään voi olla, me taidettiin nukkua kesäunta siellä suurin osa ajasta", selitti Iiro.
"No voi hyvänen aika. Sussiunakkoo, kaikkea sitä voikin", päivitteli Katku, "oliko siellä kellarissa ihan siistiä? Ettei ollu mittään turkiskuoriaisia tai muita häröjä..."
"No pölyistä siellä oli, mutta en kyllä nähnyt mitään ötököitä, ja ihan kuivaakin kyllä oli", muisteli Anneli.
"Paitsi että mistäs me tiedetään, kun lähinnä nukuttiin", aprikoi Siiri.
"No ette työ kyllä haise ötököille... mutta ootteko työ käyny ulkona, vähän minusta haiskahtaa sille?", kyseli Katku.
"Joo, me jouduttiin ulkoseikkailuun!", selitti Anneli riemuissaan ja hiiret selittivät seikkailunsa Katkulle yhtenä ryöppynä toistensa päällä puhuen.
"Ja sitten me päätettiin, että me kaivataan vähän kuntoilua", päätti Siiri tarinan.
"Niin tai Siiri päätti", korjasi Henrikki.
"Ja sen takia meillä on täällä nämä tikapuut ja muut", jatkoi Iiro.
"Vai kuntoilua... kuulostaa miusta vähän kummalliselta, että terveiden hiirten pitäisi erikseen kuntoilla", epäröi Katku, "mitä ihmeen temppuja työ oikeen tälläkin kapineella teette? Näyttää aika omituiselta ja hyödyttömältä."
"Se on paino, semmoinen käsipaino taikka punnus, mitä voi nostella ja vahvistaa lihaksia", opasti Henrikki.
"Voi hyvänen aika sentään, kaikkea työ keksitte! Kuulostaa ihan ihmisten hömpötyksiltä", nauroi Katku, "eihän nyt hiirten tarvihe tämmösiä nostella."
"Mitenkä niin, minusta se oli oikein hyödyllistä", puolustautui Siiri.
"No mutta eihä se oo ollenkaan hiirellistä, eihä hiiret semmosia tee. Jos työ meinaatte hiirikuntoilla, niin teitin tarttis tehä silleen hiiresti ne jutut eikä ihmisesti", valisti Katku ja nuuski vielä naureskellen Siirin painoa.
"Ai miten niin hiiresti, ei me tiedetty miten kuntoillaan hiiresti, me katsottiin vaan kirjasta mallia", puolusteli Anneli.
"Voi teitä pieniä, ette työ taia tosiaan tietää mittään hiirten kuntoilusta... aikamoisia pullahiiriä taiatte olla kaikki tyynni", voivotteli Katku.
"No kerro sitten!", puuskahti Siiri.
"No mitä nyt hiiret tekkööpi, ei ne ainakaan puntteja nosta. Ne kiipeilee, hyppii, juoksee ja pomppii ja roikkuu. Se se on hiiren elämää, semmottisia juttuja ne tekkee ihan kaiken aikaa ja semmottisia sitä pitäis kuntoillakin, jos haluaapi olla hiirenkunnossa", selitti Katku.
"Ai. No saattaahan se olla...", myönteli Siiri vastahakoisesti, "mutta mitenkäs me semmoisia tehtäisiin?"
"No kyllä työ sitte ootte uusavuttomia! Menkää ja hyppikää. Juoskaa ja kiipeilkää. Eihä se ny sen vaikeampaa ole", sanoi Katku.
"Mutta kun me halutaan tänne tämmöinen kuntosali", yritti Siiri väitellä vielä.
"No tehhään kuntosali! Käyvään ehtimässä kaikkea sinne, semmoista parempaa kuin käspainot."
"Mutta jos me ei oikein tänään enää ehditä eikä jakseta, katsellaan huomenna mielummin", sanoi Iiro, ja muut olivat samaa mieltä.
"Mutta Katku, missä Kutka ja Ketku ovat?", kysyi Henrikki.
"No ko mie en tiiä. En mie oo niitä nähny aikapäiviin, liekö menneet kierrätykseen. Täällä oli kyllä semmoinen lelukeräys taas, muistatteko työ kun ne keräät niitä vanhoja mutta hyviä leluja lahjoiksi toisille lapsille jossain. Mie pääsin livahtamaan sängyn alle, mutta sen jälkeen en oo nähny Kutkaa ja Ketkua", murehti Katku.
"No voi kauhea, nehän on voineet joutua vaikka minne!", taivasteli Iiro.
"Juu, niihä ne on. Mutta sitte taas kyllä Ketku oli kesällä jumissa nukkelaatikossa ainaskii kolme viikkoa, kun ei ne leikkineet nukeilla, eikä myö Kutkan kanssa löyetty sitä ollenkaan. Ja Kutka taas juuttui kaheks päiväks sen mini-ihimisen sandaaliin, kun se leikki sen kanssa. Että emmie huolissani ole, kyllä ne sieltä joskus ilmaantuu - taikka sitten ei. Ei sitä murehtia kannata kuitenkaan", selitteli Katku.
"No niin, ei se tietystikään auta se murehtiminen, mutta onhan se nyt vähän surullista, jos kaverit katoaa", vastasi Henrikki.
"No mutta eihä hyö oo kadonneet, hyö voi olla iha tallessa, myö vaan ei tiietä sitä!", täsmensi Katku.
"Mutta mitäs jos myö nyt mentäis nukkumaan. On niin väsyny olo", haukotteli Katku.
"No joo... meillä tosin ei ole mitään nukkumapaikkaa, kun me on vaan nukuttu lattialla tai jotain, mutta ehkä tonne ullakolle mahtuu uinumaan", selitti Siiri.
"No voi teitä, työ ootte ihan vieraantunu elämästä", ihmetteli Katku, "teitillä pitäisi tietysti olla pesä! Jos sitä ellääpi liika kaukana oikeasta luonnostaan, niin siitä tuleepi stressiä".
"Mitä se on?", ihmetteli Henrikki.
"No semmonen kiukkunen olo, nukkuupi huonosti ja syöpi huonosti ja muutenki on huono olo ja saattaapi tulla kipeäksi helpommin", valisti Katku.
Ja niin joutuivat hiiret taas metsästyshommiin, tällä kertaa metsästettiin pesämateriaalia.
"Höh, en minä kyllä ihan ymmärrä mikä tässä on nyt niin tärkeää", mukisi Henrikki.
"Pittää olla suojaisa paikka, ei saa iha miten vaan lojua, on turvallisempaa olla kolosessa", selitti Katku.
Hiirten onneksi ison ihmisen askartelulaatikko oli lähellä mökkiä ja vieläpä auki, joten ne löysivät helposti sieltä pesämateriaalia ja jopa viimevuotisia petivaatteitaan. Katku kyllä väitti että peitot ja tyynyt hiirille ovat ihan turhia, mutta pellavahuopa on hyvä ja lämmin pehmustemateriaali.
"Mie aina tykkään nukkua jossakin kolosessa vähä ahtaalla, tuntuu turvallisemmalta", myönteli Katku.
"No kaivaudu sinä sitten vaikka tuonne jalkopäätyyn, hyvää yötä", toivotteli Anneli, joka oli ominut itselleen laatikon sillä perusteella, että nukkui siinä aina ennenkin. Siiri ja Iiro saivat patjat ja peitot ja Henrikki otti makuupussin ja tyynyn lattialle.
"Hyvää yötä", toivottelivat hiiret toisilleen ja pian kävi uusitulla ullakolla pesäinen unituhina.
