"Mitä ihmettä se tekee?", supatti Siiri, kun ihminen oli kääntänyt koko talon takaperin ja hiiret tuijottivat verhoa.
"En minä tiedä, mutta aika pelottavia ääniä, ihan kuin se yrittäisi rikkoa jotain", totesi Henrikki.
"Miekii kyllä kuulen jotai sellasta pahvin ratinaa, ei kai se tee reikiä meitin taloon", kauhisteli Kutka.
"Shh, pitäkää kiinni, nyt taas käännytään", varoitti Katku.
Ja niin talo kääntyi taas ympäri ja ihminen jatkoi puuhasteluaan yläkerrassa. Lopulta alkoi vaikuttaa siltä, että hommat olivat loppumassa ja tosiaan - ihminen otti hiiret ja rotat yksi kerrallaan käteensä ja nosti ne yläkertaan.
"No niin, nyt te saatte muuttaa vähäksi aikaa yläkertaan asumaan, kun minä remontoin alakertaa. Aika ahdas ja pimeähän se on, mutta minä nyt rakensin sinne parven, että mahdutte vähän paremmin nukkumaan, ja laitoin sinne valot. Ne valot kyllä pitää muistaa sammuttaa yöksi, mutta on siellä nyt kuitenkin ehkä vähän kotoisampaa", selitti iso ihminen hiirille ja poistui.
Hiiret kömpivät ihmeissään katsomaan paikkoja. Ullakolle oli tosiaan ilmestynyt pieni parvi, jonka yläkerroksessa oli pehmustettu nukkumapaikka. Sen sivuilla katon alla oli koloset, ja allekin mahtui mukavasti. Seinissä oli hauskat raidalliset tapetit ja parven alle oli laitettu yksi laatikkosänky. Kolosissa oli mukavasti tyynyjä ja peittoja, ja tarjolla oli leikkiporkkanoita ja -omenoita.
Hämmästyttävintä kaikista oli kuitenkin se, että takaseinässä oli lamput! Kolme lamppua kummassakin sivukammarissa ja neljä lamppua yläparvella. Parven alla ei ollut valoja, joten siellä oli hiukan hämärämpää.
"Mitä ihmettä, se on laittanu noi jouluvalot tolla tavalla kiinni", ällisteli Kutka.
"Onpas täällä kirkasta", ihmetteli Anneli.
"Hei kahtokee, tääl on miun unileluni!", vingahti Katku ja syöksyi toiseen nurkka-alkoviin halailemaan minihiirulaista, joka oli tullut viime jouluna lahjaksi, ja jonka kaikki luulivat jo kadonneen.
"Aika... hämmentävää kyllä", mutisi Siiri.
"Mitä se tarkoitti, että me joudumme muuttamaan yläkertaan?", pohti Henrikki.
"Aika ahdasta täällä tulee, jos pitää vain täällä olla, mutta mahtuu sitä nyt ehkä hetken olemaan, jos se tekee alakerrassakin jotain remonttia", mietti Iiro.
Hiiret ällistelivät pientä huonettaan, ja varailivat unikolosia. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hiirille sopi pieni ahtaus, ja oikeastaan oli ihan kiva että oli vähän omia kolosia, koska jos kaikki nukkuivat ihan yhdessä kasassa, niin siinä tuli aika kuuma. Toisaalta kaikki saivat olla yhdessä, mikä oli mukavaa ja turvallista. Kesken pohdinnan iso ihminen tuli vielä takaisin ja ripusti katonharjaan joulutähden ja sanoi:
"Siinä on teille nyt koristekin sinne, vähän loistetta tylsyyteen. Yrittäkää nyt pari päivää kestää, niin alakerta saadaan kuntoon. Paitsi ehkä te voitte lähteä seikkailemaan muuallekin, mutta älkää kadotko tänne sekamelskaan, tai minua syytetään kuitenkin."
Hiiret tuijottivat tähteä aprikoiden taas mielessään uskoiko ja tiesikö iso ihminen niiden olevan eläviä, vai oliko se vain vähän tärähtänyt tapaus.
"Kummallisia nuo ihmiset, ei niistä koskaan oikein tiedä millä tuulella ne ovat ja mitä ne oikein tekevät", mietti Henrikki.
"Niinpä, tuokii meinas ensin heittää meiät pois ja nyt se sitte tekkee meille kotia", ihmetteli Katku
"Hah, oikeasti se tekee tätä vain noille hiirille, me päästään tässä sivussa", mumisi Ketku.
"Elä ny taas ala tuota katkeraa valitusta, mie en jaksa kuunnella!", puuskahti Katku.
"Mitä te nyt oikeen tappelette", ihmetteli Kutka.
"Ei mittää, Ketku vaa luulee ettei myö olla yhtä hyvii ku nuo hiiret", sanoi Katku välttelevästi.
"No en luule, mutta se meinasi laittaa meidät kierrätykseen ja teitä se paapoo ja suosii", puuskahti Ketku ja katseli mököttäen Siiriä, Iiroa, Henrikkiä ja Annelia.
"No mutta ihan turhaan sinä meille mökötät, olemmeko me muka tehneet jotain ansaitaksemme sen!", tokaisi Siiri Ketkulle.
"No ette, enkä minä teitä siitä syytäkään, minä vaan sitä pohdin että nuo ihmiset ovat omituisia, eikä niistä oikein tiedä mitä ne haluavat ja aikovat", puolusteli Ketku.
"No ainakin me tiedämme, että me haluamme olla teidän kanssa ystäviä", sanoi Anneli ja halasi Ketkua.
Päivän jännitys alkoi purkautua haukotteluna ja hiiret ja rotat kömpivät hiljalleen nukkumaan kukin koloihinsa. Iiro ja Henrikki valtasivat toisen sivuhuoneen, Anneli kömpi laatikkoon ja Ketku sen viereen parven alle. Katku otti unihiirensä ja valtasi toisen sivukolosen, jolloin Siiri ja Kutka saivat kavuta punaisella huovalla pehmustetulle parvelle. Parvella ne vielä supattivat siitä, miten kummallista elämä oli, kun joutui ensin kuukausikaupalla lojumaan toimettomana ja sitten yhtäkkiä joulun alla alkoi sellainen tohina, että siinä meinasivat saumat ratketa. Kaikkia alkoi jo nukuttaa, mutta yhtäkkiä Iiro voihkaisi:
"Se ihminen ei kertonut meille miten täältä sammutetaan valot!"
"Yritä nyt nukkua, kyllä se tulee ne kohta sammuttamaan", sanoi Henrikki luottavaisena.
Ja niin kävikin, vähän ajan päästä iso ihminen kurkisti ullakolle, korjasi Henrikin peiton asentoa, antoi Siirille yläkertaan tyynyn, rapsutti Ketkua hiukan korvan takaa ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä", ja sammutti valot.
