"Mikä tämä haju on? Tässä on jotain vähän tuttua, mutta toisaalta outoa... vähän pelottava haju."
"En minä mitään huomaa", sanoi Siiri ponnekkaasti nuuhkien.
"Heh, tämähän on ulkoilma!", totesi Iiro nauraen.
"Ai. Totta, te muuten haisitte ennen vähän tällaiselle...", muisteli Anneli.
"Mmm... aika kotoisa tuoksu kyllä", sanoi Iiro kaihoisasti, "mitäköhän äidille kuuluu, ja muille?"
"No toivottavasti ainakin ovat sisällä tällä säällä, tuntuu nimittäin aika kostealta", totesi Siiri.
Hiiret yrittivät kuunnella ympäriltä kuuluvia ääniä, paljon ihmisiä, tuuttauksia ja hurinaa, pimpotuksia ja kolinoita. Kaiken aikaa rinkka kulki eteenpäin. Lopulta kuitenkin kulku pysähtyi ja rinkka nostettiin pois ja tuupattiin jonnekin pötköttelemään.
"Auh, oliko se nyt pakko laittaa niin että koko rinkka on meidän päällämme!", tuuskahti Henrikki.
"Onneksi täällä taskussa on muutakin tavaraa, ettemme ihan litisty", ähkäisi Iiro.
Mutta mikään ei auttanut, edelleen hiiret olivat jumissa. Pitkän ajan kuluttua oltiin ilmeisesti perillä, ja rinkka nostettiin taas kulkemaan, vielä matka jatkui toisessa asennossa hurinan keskellä ja lopulta taas pysähdys.
"No niin, nyt ollaan perillä!", huudahti iso ihminen iloisesti, "onkos teillä nälkä?"
"No on", mutisi Iiro, vaikka tiesikin ettei siitä hyötyä olisi.
Rinkka ympäriltä keveni ja lopulta joku avasi hiirten vankilataskunkin, penkoi pohjalta jotain ja...
"Ei voi olla totta! Kuka tämän hiiripussin tänne nyt sulloi? Ja missä ihmeessä oikein ovat minun villasukkani? Et kai sinä pirskatin pikkuriiviö mennyt vaihtamaan minun villasukkiani näihin hiiriin?", kiljaisi iso ihminen pienimmälle.
"Hii-i. Kukka eioo", totesi pienin.
"Noi voi sun... en minä nyt hiiriä voi jalkaan laittaa höpsö! Täällä olivat minun villasukkani, mitäs minä nyt laitan jalkaan kun ei ole sukkia?"
"Kukka eioo", vastasi pieni.
"On kyllä sun onnes että oot noin suloinen, ettei sulle voi olla edes vihainen. Mennääs syömään." komenteli iso ihminen.
"No olisi kyllä voinut jättääkin ne villasukat tänne, olisi ollut vähän mukavampaa", nurisi Iiro, "on se hyvä ettei minulla ole luita, ne olisivat kyllä murskana tällaisen matkan jälkeen!"
Ihmiset menivät syömään, ja hiiret päättivät yksissä tuumin, että vaaroja tai ei, niin nyt oli pakko päästä liikkumaan. Hiljaa ne puikkivat pois pussista ja lähtivät tutkimaan paikkoja. Oikealla oli valoisa, mutta tyhjän oloinen huone, ja ihmiset kuuluivat metelöivän toisella puolella olevassa huoneessa.
"Mmmm... tuoksuupa hyvälle", sanoi Henrikki katsoen kaihoisasti metelin suuntaan.
"Kyllä me ehditään, mennään syömään sitten kun ihmiset ovat valmiita. Katso nyt, pienin heittelee meille syötävää koko ajan!"
"Hei, mikä tuolla on? Onko tuo... onko tuo ihan oikea metsä?", kysyi Anneli silmät hämmästyksestä pyöreinä.
"Mikä? Ai tuo, ehei", nauroi Siiri, "eihän tuossa ole kuin muutama hassu kasvi ja nekin purkeissa."
"Ai, minä ajattelin... kun olen kuullut semmoisesta metsästä, että siellä on paljon kasveja, eläviä puita ja muuta. Tuo näyttää ihan puulta."
"No on se kyllä ehkä semmoinen pieni puu. Mutta oikeat metsäpuut ovat kyllä paljon paljon isompia", valisti Siiri.
"Ai. Voidaanko me silti mennä katsomaan? Minä en ole ennen nähnyt tuommoista elävää kasvia", sanoi Anneli edelleen hämmentyneenä, vaikka ehkä vähän nolona.
"No kai sinne voi mennä", uskoi Iiro, "mutta ollaan varovaisia."
Hiiret kipittivät kohti pöytämetsää, ja saivat kiivettyä pöydän päälle. Siiristä ja Iirosta ajatus purkeissa olevista kasveista oli aika hullunkurinen, mutta he totesivat kuitenkin että kasvit olivat ihan oikeita ja eläviä, samanlaisia kuin he olivat ennen muinoin kotipesässä asuessaan kohdanneet.
"Oih, ihana tuoksu näissä!", voihkaisi Anneli.
"Aika jänniä. Miksi näiden alla on tätä likaa?", ihmetteli Henrikki.
Siiri nauroi niin että meinasi pudota pöydältä.
"Voi Henrikki, ei se ole likaa, se on multaa! Kasvit kasvavat siinä. Ne... no ne ikään kuin syövät sitä multaa, tai jotain aineita siitä. Se on kasvien kasvupaikka ja ruokaa. Lisäksi kasvit tarvitsevat vettä.", valisti Siiri sisäelämään tottunutta Henrikkiä.
"Ihanko totta? En minä kyllä tämmöistä söisi... ja jos tätä samaa juttua on lattialla, niin jompi kumpi iso ihminen alkaa heti imuroida sitä pois", pohdiskeli Anneli hypistellen multaa käpälissään.
"Voi että te olette hassuja", hihitteli Siiri, "tulkaa tänne vain kokeilemaan."
"Oho, aika hauskaa tämä multa", nauroi Henrikki ilahtuneena, "Onko tuo toinen samanlainen? Nämä kasvit tuntuvat ja tuoksuvat aika kivoilta, tuo näyttää aika hassulta", höpisi Henrikki ja viipotti ihmettelemässä kukkaruukkuja.
"Voiko tänne kiivetä? Voiko tätä syödä? Minä olen kuullut että monet eläimet syövät näitä kasveja", jatkoi Henrikki suorastaan villiintyneenä uusista asioista.
"Henrikki, tuo ei näytä ihan turvalliselta", ehti Anneli sanoa, kun Henrikki jo kiljaisikin.
"Au, tämä on terävä, tämä kasvi puri minua! Auts, auts, miten täältä pääsee pois, tässä tulee reikiä jalkoihin, auttakaa, auh!"
"No olet sinä kyllä aikamoinen hömelö", tuuskahti Siiri Henrikille, "saa sitä nyt vähän sentään eteensä katsoa! Astu varovasti siihen keskiosaan, siinä ei ole piikkejä, minä autan sinut pois sieltä."
Henrikki pääsi alas melkein turvallisesti, vähän hän tuiskahti nenälleen, mutta ei saanut suurempia vaurioita tai reikiä. Yksissä tuumin hiiret suuntasivatkin seuraavaksi kohti suurinta ruukkua, ihmettelemään pientä puuta.
"Vau, on tämä kyllä aika hauska puu", ihmetteli Anneli katsellen puun latvustoon.
"Ovatko ne oikeat ulkomaailman puut ihan oikeasti paljon isompia kuin tämä? Minusta tämä näyttää oikein sopivalta ja mukavalta puulta", ihmetteli Henrikki.
"Joo, ne oikeat puut ovat semmoisia, että niiden runko on niin paksu, että me emme mitenkään ylettyisi sen ympäri vaikka olisimme millaisessa jonossa", yritti Siiri todistella, mutta Anneli ja Henrikki näyttivät epäuskoisilta.
"Mutta tämä on kyllä oikein hiirenkokoinen puu", sovitteli Iiro ja alkoi yhtäkkiä kiivetä pieneen puuhun.
"Minäkin, minäkin!", vingahti Anneli ja alkoi kiivetä puuhun niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään.
"Eihän siellä ole piikkejä?", varmisteli Henrikki, mutta uskaltautui kapuamaan runkoa ylös, kun oli saanut vakuutteluja kaikilta muilta, että puu oli ihan turvallinen.
"Hei, tuolla ikkunan toisella puolella on valoja!", riemastui Anneli, "siellä on ihan varmasti semmoisia jouluvaloja!"
"No niinpä näkyy", ilahtui Siirikin.
"Tuolla toisella puolella näkyy telkkari!", kiljahti Henrikki.
"Täältä näkyy aika hyvin", iloitsi Iirokin.
"Nämä tämmöiset puut ovat tosi kivoja! Ja nuo muutkin kasvit. Miksei meillä ole tällaisia kotona?", ihmetteli Anneli kaihoisasti puunrunkoon nojaten.
"En tiedä", totesi Henrikki, "mutta kyllä sitä pitäisi kaikilla olla tällainen kiipeilypuu", totesi Henrikki vankkumattomana mielipiteenään ja sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa.
Lopulta alkoi kuulostaa siltä että ihmiset lopettelevat ruokailuaan ja hiiret pujahtivat alas puusta ja alkoivat hivuttautua seinänviertä pitkin takaisin kohti pussiaan. Niin ärsyttävä vankila kuin se olikin, tuntui se myös jollain tavalla turvalliselta paikalta. Hiiret pujahtivat pussiin ja sopivat että kun tulee pimeä, ne puikkivat keittiöön etsimään ruokaa.
