Katku ja Ketku kuuntelivat ihmeissään. Kuka puhui, missä?
"Kutka? Oletko se sinä?", kysyi Ketku varovasti.
"No kuka muukaan, Elvistäkö odotit?"
"Missä sinä olet ollut, sinua ei ole näkynyt taas viikkokausiin!", ihmetteli Ketku.
"No se on pitkä juttu... tai no ei oikeestaan. Mä jäin jumiin yhteen kangaslaatikkoon, kun se iso ihminen ensiks ompeli ja mä aattelin että ne on sit aina levällään vaikka kuinka kauan. No, sit se kummiskin yhtäkkiä alkoi kiroilla ja noitua ja pisti kaikki laatikot kii ja koneet pois. Sieltä mä sit vaan kattelin laatikon läpi ja jumissa olin, kunnes se aamulla taas penkoi siitä laatikosta jotain", selitti Kutka,
"Minulle kävi vähän samalla tavalla, paitsi että olin joulukoristelaatikossa", myönteli Ketku.
"Mie en oo jääny jumiin, mutta kyllä ne on kauheita nuo kannelliset laatikot. Kyl miust enne oli helpompi, kun kaik oli vaa mite sattu, eikä ne laittanu kaikkea laatikoihi", säesti Katku.
"No mut hei, eiks olis vähän kivempi jutskaa, jos mä tulisin sinne tai te tulisitte tänne", tokaisi Kutka reippaasti.
"Juu, oisha se, mut myö taietaa olla ny jumissa tään rummun alla", kertoi Katku.
"Tämä on ihan liian painava, ei me saada tätä nostettua", jatkoi Ketku.
"No mut jos mä autan täältä. Nostakaa te siltä puolelta, niin mä nostan tästä reunasta, kolmosella", ryhtyi Kutka toimeen.
"Yks, kaks, kol! Hiiiiiop, nostakaa!"
Mutta rumpu ei hievahtanutkaan.
"No voi kissalan väki sentään! Tässä taidetaan kyllä tarvita nyt jonkinlaista apua tai työkaluja", myönsi Kutka.
"Tääl ei oo mittään, tää o iha tyhjä koko koppi", pahoitteli Katku.
"No mä etin jotain, oottakaa siellä vaan", vastasi Kutka.
Hetken kuluttua rummun reunan alta työntyi sisään jotain vaaleanpunaista.
"Mikä tuo on?", ihmetteli Ketku.
"Se on vipuvarsi. Kohta nostatte taas uudestaan, mä jeesaan tällä", selitti Kutka, ja taas hiiret yrittivät kovasti.
Edelleenkään rumpu ei noussut. Se ehkä saattoi hitusen keventyä, ehkä irrota millin alustasta, mutta hiirten voima ei riittänyt sen nostamiseen.
"Enkä mie kyllä tiiä että jos myö saahaan sitä nostettua, niin miten myö silti täältä alta pois keretään, kuka sitä sillo pittää ylhäällä", epäröi Katku.
"Me taidamme olla ihan liian kevyitä ja heikkoja, ei se nouse", murehti Ketku.
"Hei, nyt mä keksin. Me tarvitaan jotain painavampaa. Hahaa, helppo nakki. Jees, kohta kolahtaa ja sit se rumpu hyppää, ja teidän pitää livahtaa sieltä kuin rasvatut salamat ulos. Olkaa valmiina", selitti Kutka ja katosi saman tien.
"Hei, odota, mitä meidän pitää tehdä?", huuteli Ketku Kutkan perään, mutta turhaan. Ja kohta kuului hankaavaa ääntä, ja sitten rumpu pomppasi hetkeksi ylös hurjan kolauksen säestämänä, ja Ketku ja Katku viuhahtivat äkkiä reunan alta pois, rummun kolahtaessa melkein heidän hännälleen.
"Hei, mitä siellä tapahtuu, mikä oikein putosi?", huuteli iso ihminen ja ryntäsi huoneeseen. "Hei, kuka on pudottanut ton lorukorttilaatikon, sehän painaa vaikka kuinka. Missä te olette, kuka halusi ottaa lorukortit?", yritti iso ihminen huudella.
"Me ollaan täällä", kuului naapurihuoneesta, "ei me olla käytykään siellä".
"Ai. No mikäs täällä sitten kummittelee", mutisi iso ihminen ja nosti laatikon takaisin ylös.
"Huh, se oli aika täpärällä", huohotti Ketku hyllyn takareunassa."Kyl mie säikähin, oot sie aika hurja", totesi Katku.
"No mut te pääsitte ulos, kaikki hyvin", puolustautui Kutka.
"Paitsi että minne me nyt mennään, tässä me emme todellakaan ole turvassa", ihmetteli Ketku.
"Mie en kyl tiiä, tääl on aika hurjaa menoa nyt, kun ne siivoilee. Mie en kyl luottais ees vaatekaappeihi, se iso ihminen justiinsa valitti että sen keskikokoisen housut o paitakoris ja trikoot sukkakoris eikä mittää löydy. Et ne voi siivota sielkii", murehti Katku.
"Joo, vähä kyl vaikuttaa siltä että mikä vaan voi olla kohta muualla, ja mä luulen et meiän on parempi olla nyt vähä matalalla profiililla vähän aikaa", myönteli Kutka.
"Tosiaan, meidät meinattiin jo kierrättää, ja oikeastaan me olimme tuolla rummun alla turvassa kierrätykseltä. Se isoin pikkuihminen laittoi meidät sinne, ettei se iso ihminen kierrätä meitä", selitti Ketku.
"Joo, myö oltii taas jo kierrätyskassissa", muisteli Katku.
"Mä luulen et me ootellaan nyt täs siihen asti, et ne menee nukkumaan, ja etitään sit paikka minne mennä. Kyl me jotain keksitään", uskoi Kutka.
Hämärän tullen hiiret kiertelivät pitkin asuntoa etsimässä turvapaikkaa. Mikään ei vaikuttanut hyvältä, kaikkialla oli kiireen ja keskeneräisyyden tuntu ja jokainen tavara näytti siltä että se voisi siirtyä hetkenä minä hyvänsä jonnekin muualle. Lopulta Kutka sai idean:
"Hei, sanoitteks te, että se isoin niistä pienistä pelasti teiät vai?"
"Juu, se otti meiät kierrätyskassist ja vei tuonne ja sanoi että olkaa siellä, sitä ei kierrätetä", myönsi Katku.
"Se on siis meiän puolella! Mennään siis sen luokse turvaan, se voi suojella meitä!", iloitsi Kutka.
"Mitä!? Oletko sinä ihan järjiltäsi?", ällisteli Ketku.
"Eihä myö ny voia mennä ihmiste luo, se semmonen ei vaan toimi, eihä hyö tiiä eikä saakaa tietää, ei sillee oo koskaa...", vastusteli Katku pontevasti.
"Höpsis, ei meiän tarvi sille mitää sanoo, mennää vaa sinne sen omaan pesään olemaan, ei se meitä sielt pois sit heitä", selitti Kutka.
Ja niin hiiret vipelsivät kohti lasten sänkyä ja kiipesivät reippaasti kohti yläsänkyä, jossa isoin nukkui.
"Siel se tuhisee, nyt vaan livahetaan tonne seinän viereen iha hissukseen", kuiskasi Kutka ja pomppasi sänkyyn. Ketku ja Katku seurasivat sitä hiirenhiljaa, vaikka pienen ihmisen uninen tuhina tuntuikin vähän pelottavalta. Juuri kun hiiret olivat päässeet mukaviin asemiin seinän viereen, pieni ihminen raotti silmiään hiukkasen, nappasi Kutkan käteensä ja mumisi unissaan iloisesti:"Kutka, sä löydyit!", ja jatkoi sitten uniaan onnellisesti hymyillen, Kutka lämpimässä kädessään.