"Sauna alkaa olla lämmin, olkaa varovaisia että ette polta itseänne kiukaassa", sanoi iso ihminen.
Pian pikkuihmiset jo kolistelivatkin sisään ja iso ihminen lorotteli vettä pienten päähän ja komenteli niitä kiipeämään varovaisesti lauteille.
"Äiti hei, miks noi hiiret on tossa?", kysyi keskimmäinen pikkuihminen.
"Eikä! Kuka ne nyt siihen on tuonut, nehän kastuvat tuossa! Onko ne nyt aina pakko kaivaa esiin ja yrittää parhaansa mukaan hukata, melkein voisi luulla että ne karkailevat itsekseen! Kuka ne nyt tähän on tuonut?", ihmetteli iso ihminen.
"En minä ainakaan!"
"Enkä minä!"
"Ei ninä!"
"Enkä mä sitä paitsi edea ylettäis tohon kaiteelle."
"Enkä mä oo ees käyny täällä saunassa aikaisemmin."
"Hii-i!"
"No miten ne sitten ovat tänne tulleet? Pysykää nyt nätisti paikoillanne, minä laitan ne tuonne pukuhuoneeseen, etteivät kastu."
Ja niin iso ihminen kouraisi hiiret pois kuumalta kaiteelta, mukaan lukien Siirin, joka ei kovin jumissa ollutkaan, ja nosteli ne pukuhuoneen ikkunalaudalle.
"Huhhuh, siellä alkoi tosiaan olla jo kuuma", huokaili Anneli.
"Mutta jalat kyllä kuivuivat aika hyvin", iloitsi Iiro.
"Täällä on vähän vilpoista kyllä, mutta on tämä silti parempi kuin tuolla saunassa", myönteli Henrikki.
"Aika talvista tuolla ulkona, mitenkähän me pääsemme oikein sisään", pohdiskeli Siiri.
"Hölmö, tietysti me odotamme että ihmiset vievät meidät! Ei iso ihminen meitä tänne jätä, vaan vie sisään lämpimään", iloitsi Anneli.
"Ja pienet voivat antaa vielä ruokaakin", hekumoi Iiro toiveikkaasti.
"Joo, ehkä minä olen enemmän sellainen sisähiiri, siinä on totisesti hyvät puolensa", huokaili Henrikki.
Ja niin hiiret odottivat ikkunalaudalla ihmisten saunovan loppuun ja odottelivat toiveikkaasti että saisivat taskunlämpimän kyydin kotiin.
Sisällä hiiriä odotti valitettavasti tuttu juuttipussinpohja, jonne ne tuupattiin lämpimästä kylpytakintaskusta ihan ilman evästä. Pussi laitettiin vieläpä tiukasti kiinni ja rinkan taskuun ja taskukin kiinni. Ja perään vielä ison ihmisen tiukat ukaasit siitä että niitä hiiriä ei kerta kaikkiaan nyt enää oteta yhtään esille, että ne eivät katoa tai likaannu, mikä veikin hiiriparoilta kaiken toivon eväistä. Saunan rentouttamina ne kuitenkin saivat torkuskeltua seuraavaan aamuun asti, jolloin koittikin taas kotimatka. Tarjolla oli samaa puuduttavan tylsää odottelua, tällä kertaa sentään rinkka oli pystyasennossa eikä hiirillä ollut oikeastaan ollenkaan hullummat oltavat villasukkien päällä pötkötellessään. Olipa hyvä, että iso ihminen oli saanut mummolta uudet villasukat!
Kotona koittikin sitten sama arki, pussi pötkäytettiin pöydälle ja hiirten ei auttanut muu kuin odotella illan hämärtymistä, jotta ne pääsisivät etsiskelemään vähän murua rinnan alle. Koti näytti samalta kuin ennenkin, iltapalan jäljiltä pöydän alta löytyi mukavasti ruokaa ja hiiret tunsivat olonsa vallan rentoutuneiksi ja levänneiksi, vaikka lomalla oli ollut koettelemuksia kovastikin. Kun hiiret iltapalan jälkeen makoilivat mökissään, alkoi Siiri yhtäkkiä pohdiskella:
"Vaikka tämä tällainen lokoisa kotielämä onkin tosi mukavaa, niin minulla on silti vähän sellainen olo, että tietyllä tavalla se ulkoilmaelämä on meille ehkä luontaisempaa."
"Ai miten niin? Kyllä minusta ainakin tuntuu paljon paremmalta täällä sisällä", epäili Iiro.
"Niin, mutta kyllä se ulkoelämä on silti terveellisempää", väitti Siiri.
"No ei ole, koko ajanhan me olimme vaarassa ja pulassa ja satutimme itseämme", vastusteli Anneli.
"Mutta se johtuu vain siitä että me emme ole sopeutuneet ulkoilmaelämään, olemme vierottuneet luonnollisesta olotilastamme!", väitti Siiri.
"Höpsis, minun luonnollinen olotilani on kylläkin plus kaksikymmentä astetta ja kuiva ilma ja ruokaa saatavilla", naureskeli Henrikki.
"No on se toki houkutteleva ja se on ihan totta että nyt siellä oli vähän haastava sää, mutta olet kyllä oikeassa siinä että ei se pieni kostuminen ehkä niin vaarallista olekaan kuin olen luullut. Joka tapauksessa uskon kyllä että ulkona liikkuminen on terveellisempää kuin paikallaan lojuminen, vaikka siltä ei nyt ehkä vaikuttanutkaan. Mutta jos me olisimme hyvässä kunnossa ja tottuneet ulkona seikkailemiseen, niin pärjäisimme kyllä paljon paremmin!", intti Siiri.
"On tuossa tiettyä järkeä", myönteli Iiro, "minusta kyllä tuntuu että olen paljon kömpelömpi kuin olin silloin kun me asuimme vielä kotikolossa".
"No mutta sinähän olet ollut kuukausikaupalla kellarissa jumissa, totta kai siinä vähän rapistuu ja jäykistyy!", intti Henrikki.
"Niin, mutta vaikka minun häntäni onkin vielä melkein kipeä, niin selkäni ei kyllä enää ole, kun olen vähän pomppinut ja loikkinut!", todisteli Iiro.
"Nimenomaan. Sitä suuremmalla syyllä me kyllä nyt kaipaisimme vähän kuntoilua, kun olemme maanneet aloillamme ikiajat!", vänkäsi Siiri.
"Kuntoilua? Mitä se on?", ihmetteli Anneli.
"No liikuntaa ja... no... ainakin me voisimme sitä paitsi syödä vähän järkevämpääkin ruokaa kuin pelkkää piparia ja pullaa!", ärähti Siiri.
"Mutta pulla on hyvää...", puolusteli Iiro.
"No sen kyllä huomaa, sinähän et enää saa varpaistasi kiinni", sanoi Siiri.
"Saanpas, katso vaikka", vänkäsi Iiro ja yritti napata kiinni varpaistaan.
Hetken ähistelyn jälkeen Iiro mumisi:
"Minulla on vain jäykkä selkä...".
"Juurihan sinä sanoit, että ei enää ole", sanoi Siiri pisteliäästi.
Hiiret vajosivat hiljaisuuteen ja mulkoilivat Siiriä tiukasti. Ne olivat vastahakoisia myöntämään, että Siirin puheissa piileskeli totuuden siemen. Joulun alla oli vähän liiankin helppo syödä vain herkkuja, kun niitä suorastaan tipahteli pöydältä syötäväksi, ja kun ei niitä tarvinnut edes kiivetä hakemaan pöydältä, niin aika vähällähän sitä hiiri pääsi elämässään.
"Mitä meidän nyt sitten pitäisi tehdä, karata kotoa ja muuttaa pihalle vai?", marmatti Henrikki nyrpeänä samalla kun yritti tuloksetta tavoitella varpaitaan.
"No ei nyt välttämättä, kyllä sitä voi vähän jumpata ja liikkua ihan sisälläkin. Minä ajattelin että sitä voi vallan hyvin poimia rusinat pullasta ja pysyä sisällä lämpimässä ja kuivassa, mutta yrittää silti syödä jotain järkevää ja liikkua enemmän kuin on pakko."
"Nam, kuulostaa hyvältä, kyllä minulle riittää pelkät rusinatkin, voin hyvin jättää pullan syömättä, jos se on kerran se mitä pitää tehdä!", riemastui Iiro.
"Höpsö, se oli vain sanonta. Tarkoitin että me nautimme sisäilmastosta, mutta jumppaamme silti ahkerasti ja liikumme kuin olisimme ulkona ja syömme mielummin jotain muuta kuin pullaa ja herkkuja. Kyllä siellä pöydän alla näkyi parsakaalia ja näkkileipääkin, eikä pelkkiä herkkuja, joten sieltä voi valita terveellisemmän vaihtoehdon."
"No mutta jäävätkö ne rusinat ja pullat sitten syömättä?", tokaisi Henrikki naama venähtäen ällistyksestä.
"Kyllä, antaa isojen ihmisten lakaista ne pois vaan, ei meidän ole pakko niitä syödä".
"No ei niin, mutta... onhan se nyt harmi heittää hukkaan hyvää piparia kun kerran ilmaiseksi saa...", murehti Henrikki.
"Ei ole, poishan se ihmistenkin ruokapöydästä on lentänyt. Annat olla vaan kaiken herkkumoskan ja syöt terveellisiä herkkuja!", todisteli Siiri.
Anneli, Iiro ja Henrikki mumisivat tyytymättöminä, mutta eivät ne oikein voineet vastaankaan väittää. Tottahan se oli, että Annelikin oli tipahtanut tuolilta, koska ei enää jaksanut pitää kiinni tuolinreunasta kiivetessään pöydälle. Eikä se nyt ihan luonnollista ollut edes kangashiirille, että selkä ei taipunut minnekään ja pylly oli melkein päätä paksumpi. Surkeinta oli tietenkin, että kaikkien täytyi myöntää olevansa melkomoisen jäykkiä, vaikka hiiren olemukseen kuului ehdottomasti notkeus ja ketteryys.
"Hyvä on sitten. Tiedätkö sinä mitä meidän pitää tehdä?", myöntyi Anneli.
"No en kovin hyvin. Vähän minä luin siitä ihmisen kirjasta, mutta luulen että minun pitää mennä vielä retkelle kirjahyllyyn oppimaan lisää", pahoitteli Siiri, "jotain semmoisia hyppyjä ja venyttelyjä varmaan. Ainakin minä näin yhden kuvan missä ihminen yritti ottaa varpaistaan kiinni, tällä tavalla."
"No mennään sitten saman tien, minä haluan aloittaa ennen kuin törmään ensimmäiseen pudonneeseen pullanpalaan!", puuskahti Anneli.
