"Tässä haisee taas se ulkoilma. Pääseeköhän tästä ulos?"
"Varmaankin pääsee", aprikoi Iiro.
"Mitenköhän se onnistuisi, minä haluaisin mennä vähän käymään ulkona", pohdiskeli Anneli.
"Voisimme kokeilla taas tuosta postiluukun kautta...", mietiskeli Siiri, "mutta en ole kyllä ihan varma onko sitä kovin viisasta lähteä ulos. Siellä oli aika kostea ilma."
"No mutta jos me ihan vähän vain vilkaisemme, nuuhkaisemme pikkuisen, minä en ole ikinä käynyt oikeasti ulkona!", haaveili Anneli.
"Emme me varmaan pääse tästä ulos, mennään mielummin takaisin pussiin", sanoi Iiro ja istahti nojaamaan oveen - joka aukeni saman tien.
"Hups, se ei tainnutkaan olla lukossa", naurahti Iiro ja pujahti ulos. Anneli seurasi häntä saman tien, eikä Siirin ja Henrikin auttanut muu kuin seurata heitä valkenevaan aamuun.
Hiiret pomppivat portaita alas ja pihalle lukuunottamatta Siiriä, joka jäi portaiden yläpäähän nyrpistelemään nenäänsä.
"Yyh, täällä on tällaista valkoista juttua, joka on kylmää!", ulvahti Anneli.
"Ja märkää", valitti Henrikki jalkojaan nostellen.
"Niin, se on lunta ja tuollaisena märkänä se ei ole yhtään terveellistä!" tuuskahti Siiri kiukkuisena siitä että kukaan ei uskonut häntä.
"No en minä usko että se niin vaarallista voi olla, vähän epämukavaa kyllä", puolusteli Iiro, "sitä paitsi minusta täällä ulkona on kyllä aika kotoisa olo, vaikka me olemmekin aika kaukana kotoa."
"Mutta me emme saa kastua, siitä voi tulla vaikka hometauti!", intti Siiri.
"Höpsis, ainakin minulla lukee kyljessä että minut voi pestä kolmessakympissä ja se iso ihminen on kerran pessytkin minulta räkää jalasta, kun yksi pikkuihminen niisti minuun vähän nenäänsä", todisteli Henrikki. "Se ei ollut kyllä kauhean kivaa, koska sen jälkeen ihminen ripusti minut korvasta kuivumaan, ja se nipisti ikävästi", jatkoi hän muisteluaan.
"No... ehkä sitten... mutta minä kyllä luulen että meidän pitää sitten tosiaan huolehtia siitä että me pääsemme kuivattelemaan ajoissa, jos menemme kastelemaan itseämme", myöntyi Siiri ja astui portaita alas muiden luo katselemaan ulkoilmaa.
"Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi nähty, mennään sisään", totesi Iiro märkiä jalkojaan nostellen.
"Hyvä on, ei tämä nyt niin hirveän hauskaa ehkä sittenkään ole", myöntyi Anneli.
"Joo, minä voisin jo kaivata lämmintä koloa, täällä tosiaan kastuu eikä se tunnu mukavalta", myönteli Henrikkikin.
Hiiret kapusivat portaat ylös - todetakseen että ovi oli tiukasti kiinni.
"Mitä me nyt teemme?", ulvahti Iiro hädissään, "emme me tähänkään voi jäädä!"
"Lähdetään kohti tuota toista rakennusta, jospa sinne pääsisi helpommin sisään", ehdotti Siiri ja johdatti hiirilauman pitkin aidanviertä kohti isompaa rakennusta pihan toisella laidalla.
"Yääääk, täällä muuten sataakin", ulvahti Siiri tuskaisena."No minä luulen että oikeastaan vain tuosta puusta putoilee vettä", yritti Iiro lohdutella, "mutta eipä sillä sinänsä niin väliä ole, täällä kastuu joka tapauksessa.
"Tällaisella säällä me yleensä olimme tiukasti kolossamme ja kärsimme nälästä", muisteli Siiri.
"Niin, äiti ei päästänyt ulos, vaan sanoi että tällainen sää saa helposti homehtumaan", täydensi Iiro.
"Teidän jalkoihin jää tuommoiset raidat, meillä ei näy yhtä hyvin se märän ja kuivan rajakohta", havainnoi Henrikki.
"Mikä tuolla ylhäällä ikkunassa oikein on? Näyttää aika hauskalta otukselta", kysyi Anneli osoittaen oven yläpuolella olevaa särkynyttä ikkunaa.
"Se on... kissa", kuiskasi Siiri silmät kauhusta laajentuen.
"Niitä pitää vähän varoa, ne syövät sellaisia oikeita hiiriä ja joskus ne voivat luulla meitä sellaisiksi lihahiiriksi, tai sitten ne voivat vain leikkiä meillä, mikä ei ole kylläkään meidän kannalta kovin mukavaa", valisti Iiro kuiskaten.
"Se ei vaikuta huomanneen meitä ainakaan vielä, yritetään pujahtaa sisään", supatti Anneli peloissaan.
Hiiret onnistuivat puikahtamaan sisään, ja ihmettelivät hetken aikaa outoa tilaa, johon ne olivat joutuneet.
"Hirveästi tätä kuivaa heinää", totesi Anneli.
"Aika likaista täällä on, vaikka onkin sisällä", ihmetteli Henrikki.
"Täällä haisee aika paljon eläimille, minä luulen että tämä on aika monen eläimen koti", epäili Siiri.
"Ainakin sen kissan", naurahti Iiro.
"Tuossa on jotain ruokaa lattialla laatikossa", ällisteli Anneli.
"No niinpä on. Kuuletteko te jotain ääntä? Ainakin tuolta kuuluu jotain... määkinää", kuulosteli Siiri.
"Ja kotkotusta! Hei, täällä haisee sellaiselta vähän niin kuin leivältä, mutta ei kuitenkaan ihan", tunnisti Henrikki.
"Minusta täällä kyllä haisee siltä kissaltakin aika paljon", väitti Siiri.
"Ei mikään ihme, se nimittäin tulee tuolta", vingahti Anneli ja yritti pujahtaa heinien sekaan.
Muut hiiret seurasivat Annelia pikaisesti ja jäivät vapisten kurkkimaan mitä kissa aikoi tehdä. Kissa ei kuitenkaan edes vilkaissut hiiriin päin, vaan jäi syömään ruokaansa vain vähän matkan päähän hiiristä.
Yhtäkkiä kissa kuitenkin puhutteli hiiriä:
"Mitä te siellä vapisette, ette kai pelkää että minä söisin teidät? Turha vaiva, näytätte aika kuivakkaalta sakilta. Ette taida olla paikallisia, kun ei olla ennen tavattu?"
"E-ei... me tulimme tuolta sisältä...", vastasi Siiri varovaisesti.
"No, näytättekin ihan niiden lapsivieraiden leluilta, vaikka yleensä ne kyllä jättävät ne sisälle."
"Mikä paikka tämä oikein on?", uskaltautui Anneli kysymään kissalta.
"Hah, no lampola ja kanala nyt ainakin, jos ihmisiltä kysellään. Ja minun kotini tietenkin, minä asun tässä koko rakennuksessa, lampaat ja kanat saavat elellä enimmäkseen vain omissa huoneissaan ja aitauksissaan. Paitsi Karkuri-Kaisa, joka livistää tuonne yläkertaan munimaan aina silloin tällöin."
"Ai. Ja ihmisetkö sitten antavat teille ruokaa?", kyseli Anneli reipastuneena kissan kohteliaista vastauksista.
"Tietysti, sitä vartenhan me ihmisiä pidämme että ne ruokkisivat ja hoitaisivat meitä ja siivoaisivat asuntomme. Paitsi että tämä nykyinen kyllä vähän laiskottelee sen siivouksen suhteen välillä, mutta hyvää ruokaa se tarjoaa. No, kaikkea ei voi saada, eikä se minua haittaa että täällä on tavaroita vähän pitkin poikin, onpahan kolosia hiirille, niin saa vähän vaihtelua ruokavalioon", naureskeli kissa pilke silmäkulmassaan.
"Ai", totesi Anneli vaisusti.
"Tuossa takana on kanala ja vasemmalla lampola. Lampolaa suosittelisin välttelemään kun olette tuollaisia pikkurääpäleitä. Ne kun ovat tyhmiä kuin pässit, niin voivat pistellä teidät vahingossa poskeensa heinien mukana", naureskeli kissa.
"Selvä, me varomme", lupaili Siiri edelleen peloissaan.
"Niin ja kisua kannattaa myös varoa, se on vähän leikkisä välillä. Älä kisu hei syö näitä tyyppejä, minä luulen että ne ovat lasten, ja jos täältä löytyy niiden raatoja, niin saadaan varmaan satikutia", sanoi kissa jonnekin hiirten yläpuolelle ennen kuin luikahti tiehensä.
"Höh, minusta te näytätte oikein kivalta leikkiseuralta", kuului murahdus hiirten yläpuolelta portailta, "mutta olkoon nyt sitten, ei tuollaisista rievuista kyllä iloa varmaan olisikaan. Vai haluaisitteko te ihan vähän leikkiä minun kanssani?"
Hiiret vingahtivat säikähtäneesti ja pinkaisivat karkuun.
"Kiitos herra Kisu, mutta ei kiitos!", puuskutti Siiri kohteliaasti jonon viimeisenä ja seurasi ystäviään sisään pienestä kolosesta lattianrajassa.
"Huh, se oli aika pelottavaa!", vikisi Anneli hiirten maatessa olkien päällä lämpimässä huoneessa.
"Niin oli, vaikka ne sanoivatkin ettei pitäisi pelätä, niin kyllä minä silti pelkäsin", tunnusti Henrikki.
"Nyt minä muistankin miksi sisäelämä on niin paljon mukavampaa ja rentouttavampaa kaikista hyrskynmyrskyistä huolimatta", totesi Iiro.
"No ainakin me nyt olemme sisällä lämpimässä ja poissa sateesta. Uskaltaisikohan tässä vähän aikaa levätä", pohdiskeli Siiri.
"No mikä ettei, mukava lämmin kuoppa, ihan kuin tehty meille", sanoi Anneli.
"Pysytään kuitenkin tiukasti yhdessä, minulla on vähän sellainen tunne, että täällä on muitakin", aprikoi Iiro.
