Siiri, Iiro, Anneli ja Henrikki nököttivät hiiskumattoman hiljaisina mökissä, kun iso ihminen tuli hääräilemään olohuoneeseen itsekseen puhellen:
"Sukkia on, yöpuvut on, paitoja, housuja, pikkuhousuja... äh, mihin ihmeeseen se tarvitsee muka näin monta mekkoa? Ei näitä kaikkia saa mitenkään raahattua, ja onhan siellä pesukone..."
Iso ihminen vilahti pois ja taas takaisin ja sulloi isoon kassiin tavaroita toisensa perään hyräillen samalla joululauluja. Yhtäkkiä iso ihminen hymähti ja tuli talon luokse, nappasi hiiret yksi kerrallaan käteensä ja sujautti takaisin pussiin!
"Äh, minähän sanoin niille että eivät hukkaisi näitä hiiriä, niistä tulee ihan kiva jouluasetelma, jos niitä ei silputa ja saksita ja kuolata! Kohta on kuitenkin jollain purkkaa päässä tai torttuhilloa takapuolessa, jos tuo pikkupätkä saa nämä käsiinsä...! On se sitten kumma että ei mitään voida laittaa takaisin paikalleen", mumisi iso ihminen äreänä, ja jatkoi huokaisten: "Ei niin että nilllä nyt kovin kummoista mallia asiaan olisi... missähän ne minun villasukkani oikein ovat?"
Ja taas olivat hiiret pussinpohjalla mullin mallin, tällä kertaa tosin Henrikki oli joutunut pohjimmaiseksi. Hiiret ryömivät paremmille paikoille varovaisesti ja päättivät yrittää nukkua sillä välin kun iso ihminen hääräili ja pakkaili. Uni tulikin nälästä huolimatta ja sitä riittikin siihen asti kun pussinsuu raottui - ja sisään tupsahti pipari ja kasa rusinoita!
"Äiti kyl sano että teille ei sais antaa oikeeta ruokaa, kun se sottaa, mut eihän pipari ja rusina ookaan oikeeta ruokaa vaan herkkuja", supatti keskikokoinen pikkuihminen ja nykäisi pussin taas kiinni.
Hiiret olivat ihmeissään eivätkä ensin uskaltaneet liikahtaakaan. Varsinkin Siiri pelkäsi tätä keskimmäistä pikkuihmistä, koska hänellä oli vähän huonoja muistoja heidän tapaamisestaan edellisenä vuonna. Silti Siiri oli se, joka alkoi ensimmäisenä liikkua ja vikistä:
"Auh, minulla on pipari päässä ja rusina korvassa! Väisty vähän Iiro, niin saan sen pois."
"Miksi sinä sen rusinan korvaan laitoit, minusta tämä on paljon parempi suussa", irvaili Henrikki pinon pohjalta.
"No en laittanut, se pikkuihminen sen laittoi. Vaikka ihan kilttiä kyllä tuoda meille ruokaa" mumisi Siiri kömpien parempaan asentoon. Hiiret alkoivat nakerrella piparia ja rusinoita ja väitellä siitä oliko pikkuihminen oikeasti kiltti vai ei. Iiro oli melko vakuuttunut siitä, että ihmistenpentu oli ihan kiltti, vaikka vähän ehkä liiankin utelias.
"Nuo ihmislapset ovat hassuja, kun niistä ei oikein tiedä, että mitä ne tietävät ja mitä uskovat", pohdiskeli Henrikki, "ne toisaalta vaikuttavat ihan kuin tajuavan meitä ja auttavan meitä, mutta sitten taas välillä ne ovat kovin kovakouraisia ja laittavat meidät tekemään kummia juttuja."
"Mutta on se matalampi iso ihminenkin aika hassu, sekin rakentelee meille taloa ja muuta, mutta sitten taas ripustelee meitä koristeeksi tai laittaa kellariin ihan kuin ei yhtään piittaisi, ei siitäkään ota selvää", jatkoi Anneli.
Hiiret eivät syötyään ehtineet pohdiskella sen enempää suunnitelmiaan, kun tuli pieni käsi ja tempaisi pussin mukaansa ja ravisteli sitä hetken ja yritti tutkia pussin suulla olevaa narua ja käännellä pussia niin että hiiriparat menivät mullin mallin. Pian pussi sullottiin jonnekin ahtaampaan ja pimeämpään koloseen.
"Hei, mitä sä siellä säädät, et ala purkaa nyt yhtään mitään, kun mä oon just saanu pakattua sen rinkan! Laita se vetoketju kiinni ja anna niiden tavaroiden olla! Pitäis olla jo nukkumassa, huomenna on pitkä matka edessä, hopi hopi murunen, vaipalle ja nukkumaan!" kailotti ison ihmisen ääni.
"Ei!", vastasi pieni lapsenääni, "tiinni!"
"No laita se tasku kiinni ja sitten mennään vaipalle ja yöpuvulle ja nukkumaan."
Samassa kuului ratinaa ja hiirten ympäristö pimeni entisestään. Tuntui synkältä ja ahtaalta, ja jostain kuului reipas, mutta vähän vaimeampi pieni ääni:
"Paippa! Tuttuu!" Ja samassa pienet paljaat jalat läpsyttelivät loitommas reipasta vauhtia.
Hiiret yrittivät taas hakeutua parempiin asentoihin ja Iiro valitteli selkäänsä, joka ei kerta kaikkiaan kestänyt tällaista höykyttelyä kuukausien pakkolevon jälkeen.
"Minä luulen että me olemme nyt aikamoisen ansassa," pohdiskeli Siiri.
"Jep, tupla-ansassa, kahden lukon takana ja aivan jumissa", vahvisti Henrikki.
"Tässä on nyt pussi ja pussissa nauha ja sitten on vielä joku vetoketjusysteemi", analysoi Anneli, "mutta ei se nyt varmaan mahdotonta ole etteikö täältä pois pääsisi."
"No ei, mutta odotellaan nyt ensin tapahtuuko tässä jotain", haukotteli Iiro.
"No etkö sinä muka ole nukkunut jo ihan tarpeeksi, mokoma laiskamato!", tuhahti Siiri veljelleen.
"Höh, ruuan jälkeen alkaa helposti nukuttaa", puolustautui Iiro, "sitä paitsi minä en kyllä oikeasti usko että me pääsisimme täältä minnekään, sen verran paksuilta nuo kankaat vaikuttavat."
"Pessimisti!", totesi Siiri.
"Iiro on kyllä ihan oikeassa, nämä kankaat ovat tosi paksuja", tuki Anneli Iiroa, "sitä paitsi minä kyllä luulen että joku niistä lapsista pelastaa meidät täältä."
"Sanotko sinä sitä pelastukseksi?", ihmettelivät Siiri ja Henrikki yhteen ääneen.
"Joo, ei ne koskaan tahallaan pahaa tee", puolusteli Anneli uskoaan.
"Ai ei vai, oletko sattunut näkemään häntääni sitten viime joulun", kimmastui Siiri, jonka häntää pikkuihminen oli edellisenä vuonna saksinut lyhyemmäksi, ja käänsi selkäänsä teatraalisesti Annelille. Se tosin ei onnistunut kovin hyvin ahtaassa kolossa.
"Minä luulen että se oli ihan vahinko, ei se ymmärtänyt mitä teki, ja nyt se oli jo paljon isompi", puolusteli Anneli.
"Niin oli muuten se pienempikin, sehän ei viime vuonna liikkunutkaan ja nyt se jo juoksi!" ällisteli Henrikki.
"Siinä vaiheessa ne on kyllä kaikista vaarallisimpia, täytyy muistaa varoa sitä", jatkoi Anneli pohdintojaan.
"Hah, mikäs tässä varoessa, ihan turvassa ollaan pussissa ja kassissa ja lukkojen takana!", möksäytti Siiri kiukustuneena, "sen suuhunko sinä haluaisit sitten tulla pelastetuksi vai?"
"No en, mutta se keskimmäinen on ihan kiltti. Ja se isoin, se on kyllä tosi kiltti, se ei yhtään sottaa eikä rääkkää, vaan kohtelee tosi nätisti!"
"Niin, mutta sitä kyllä näkyy harvemmin, taitaa sekin olla vähän kiireisempi. Noista ihmisistä taitaa tulla sitä kiireisempiä, mitä isompia ne ovat", mietiskeli Henrikki.
Kuin vastauksena pohdintaan, kuului taas ison ihmisen puhetta ulkopuolelta:
"Oliskohan tässä nyt kaikki... ainakin paljon on! Rinkka on ihan täynnä." Samalla hiiret tunsivat, kuinka ympäristö pomppasi ilmaan ja ihminen hyppyytteli vähän sitä, ilmeisesti rinkaksi kutsumaansa. "Auh, tää painaa varmaan tonnin, millä tän saa junaan raahattua! Ja kuitenkin on taas tusina nyssäkkää ja pussukkaa lisäksi... no, ei ole vaihtoehtoja, huomenna mennään." Rinkka laskeutui taas alas ja jäi nököttämään paikoilleen, kun iso ihminen loittoni lauleskellen hiljaa että soudetaan, soudetaan, pitkä matka mummolaan...
"Kuulkaas ystävät, meillähän voi olla edessämme vaikka seikkalu!", yritti Anneli innostaa muita.
"Seikkailuissa voi kastua ja kadota", mumisi Siiri.
"Ei haittaa, minä haluan silti seikkailla, minä en ole ikinä ennen seikkaillut! En minä tiedä siitä muuta kuin mitä te olette kertoneet, eikä se nyt niin kamalalta kuulostanut", intti Anneli.
"Joo, siitä voi kyllä tulla kivaa, ja mielenkiintoista", aprikoi Henrikki toiveikas sävy äänessään.
Iiro ei sanonut mitään, hän oli kaiken hulinan keskellä nukahtanut.
