"Hei, apua, mitä tämä on?", ulvaisi Henrikki.
"Apua, tukehdun", vinkui Iiro ja potki pontevasti peittoa pois päältään.
"Ai, anteeksi, minä en huomannut teitä", vastasi peitto ja nousi pois.
Hiiret tuijottivat silmästä silmään pulleaa ruskeaa kanaa.
"Mitä ihmettä te oikein teette minun pesässäni? Menkääpäs nyt muualle siitä, minä ajattelin juuri munia!", tuuskahti kana kiukkuisesti.
"Anteeksi, me olemme jo menossa", myönteli Siiri ja niin hiiret kiipesivät ylemmäs.
"Kot kot kot, olettepa te hassuja rääpäleitä", nauroi laihempi valkoinen kana hyllyltä hiirten vieressä.
"Mitäs tyyppejä te oikein olette? Olisiko teistä pesänpehmikkeeksi?", jatkoi toinen valkea kana, joka lennähti ylös lattialta ihmettelemään mitä oikein oli tapahtumassa.
"Hei, mitä siellä on, onko siellä jotain hyvää?" huudahti kolmas valkea kana ja pomppasi myöskin ylös.
"Älä töni siinä mokoma kananaivo, ei tänne mahdu kaikki!", tiuskaisi valkea kana numero kaksi.
"Minä näin ne ensin, ne ovat minun!", huudahti ensimmäinen kana.
"Minä haluan tuon punapaitaisen", kotkotti vielä uusi kana, joka yritti turhaan mahtua hyllylle ja lentää räpytteli ylös alas.
"Kukkokiekuu!!! Nyt akat alas sieltä ja rähinät seis!", karjaisi iso valkoinen kukko lattialta.
"Hei, tuolla nurkassa on kolo, josta pääsette livahtamaan ulos", supatti pieni valkea kananen.
Ja totisesti, hiiret puikahtivat äkkiä ulos nurkassa olevasta kolosesta ja pääsivät istumaan hieman rauhallisemmalle hyllylle.
"No jo oli hulinaa! Ja kissat sanoivat että nuo eivät ole vaarallisia.... enpä totisesti haluaisi kohdata niitä vaarallisempia olentoja", huoahti Anneli."Minä en kyllä ole ihan vakuuttunut koko tämän lampola-kanala-kissalan turvallisuudesta... pitäisikö meidän käydä katsomassa pääsemmekö me jo sisään", aprikoi Siiri.
"Joo, mennään katsomaan, täällä on aika pelottavaa", vastasi Iiro.
Ja niin hiiret kömpivät ulos, jossa oli satanut yhä vain lisää lunta. Märkä lumi ulottui hiiriparkoja jo kainaloihin asti ja eteneminen oli työlästä. Jo metrin edettyään hiiret totesivat, että koska he olivat tulleet ulos ihan eri ovesta kuin olivat menneet sisään, oli talolle paljon pidempi matka kuin he luulivatkaan.
"Minä en jaksa kyllä ikinä kävellä tuonne asti", voihkaisi Henrikki.
"En minäkään, jalkani painavat ihan hirveästi", inisi Annelikin.
"Minä olen ihan märkä ja minua paleltaa", valitti Iirokin.
"Pääsisimmeköhän me tuohon pieneen rakennukseen, se on paljon lähempänä", sanoi Siiri.
"Kokeillaan ainakin, ehkä sinne pääsisi sisään", päätti Anneli ja teki täyskäännöksen ja alkoi johdattaa hiiriä kohti pientä punaista mökkiä.
Mökissä oli parikin ovea ja hiiret puikahtivat sisään lähemmästä ja huomasivat saapuneensa puuliiteriin. Lattialla oli puruja ja seinän vierellä isoja puupinoja.
"Kiivetäänkö vähän tuonne ylemmäs, täällä lattianrajassa on aika vetoista ja kylmää", ehdotti Iiro.
"Kiivetään vaan, tuolla näyttää olevan jotain naavaa tai jotain pehmeämpääkin", kurkisteli Henrikki.
Vaitonaisina hiiret kapusivat ylemmäs ja keräilivät mukaansa paperinpalasia ja lehtiä ja kiskoivat seinänraosta vähän villoja lämmikkeiksi, käpertyivät yhteen pieneksi keräksi puupinon päälle ja yrittivät käydä lepäämään. Kaikki kuitenkin olivat vähän alamaissa ja uupuneita, ja yrittivät lämpimikseen edes vähän jutustella.
"Minä en kyllä ole sittenkään ihan varma että onko tämä ulkona olo ja seikkailu minua varten", myönsi Anneli.
"Minustakin tuntuu että minä en ehkä ihan ole tottunut tällaiseen elämään. Miten ihmeessä te oikein selvisitte tällaisissa olosuhteissa ulkona?", ihmetteli Henrikki.
"No, kaikki eivät selvinneetkään", myönteli Iiro, "moni kuoli hometautiin tai eläinten hampaisiin tai johonkin muuhun".
"Ihanko oikeasti? Minä en ole kuullut että yksikään pehmoeläin olisi kuollut meillä sisällä!", kauhisteli Anneli.
"No sellaista se elämä luonnossa on, en minä usko että meidänkään sisaruksista on enää puoletkaan elossa", huokaisi Iiro.
"Minä muistan vain sen yhden nallen, jolta lähti käsi irti, mutta senkin se iso ihminen korjasi", muisteli Henrikki.
"Paitsi että mistäs sitä tietää mitä niille kaikille kierrätykseen lähteneille on tapahtunut", mumisi Anneli ahdistuneena.
"Kyllä minä olen melko varma että ne ovat vain muuttaneet toiseen kotiin, ainakin ihmiset sanovat niin", totesi Henrikki tiukasti.
Vilusta ja nälästä huolimatta hiiret saivat vähän torkahdeltua, kunnes ne heräsivät ihmisten ääniin ja outoon hajuun.
"Savua, täällä haisee savu!", säikähti Siiri.
"Tulipalo, äkkiä ulos!", ulvahti Iiro ja lähti juoksemaan alas puupinoa.
"Varovasti Iiro!", ehti Anneli huudahtaa, kun halot jo romahtivat ja kierivät Iiron perään.
"Iiro, oletko sinä kunnossa?", huusi Siiri hädissään.
"Varovasti nyt ettei pino romahda enempää", varoitteli Anneli.
"Auh, auh, auuuuh!" kuului alempaa pinosta.
"Iiro, oletko sinä elossa?", kysyi Siiri.
"Auh, valitettavasti. Sattuu vain kuin olisi halolla päähän lyöty ja luulen että olen jumissa", ulvoi Iiro alempaa, "tulkaa auttamaan minua!".
Hiiret laskeutuivat varovaisesti alemmas ja saavuttuaan Iiron luokse ne huomasivat, että tämän häntä oli tiukasti kahden pyöreän halon välissä jumissa.
"Oho, oletpa sinä kiipeliin päätynyt!", ällisteli Henrikki.
"No, se on vain häntä, ei sentään pää. Tai kuono taas...", totesi Siiri.
"Yritetään nostaa tätä ylempää puuta, ota sinä Anneli tuolta päästä kiinni, niin me yritämme nostaa täältä sivusta", ohjasi Henrikki.
Tiukasti ponnistellen hiiret saivat puun nousemaan sen verran, että Iiro sai häntänsä kiipelistä.
"Auh, sattuupa paljon, onkohan minun häntäni murtunut", uikutti Iiro.
"Äsh, älä valita, se ei sentään ole poikki", tiuskahti Siiri, "ja se muuten vasta sattuukin jos häntä menee poikki!"
"Älkää nyt tapelko siinä, oliko täällä tulipalo vai ei?", ihmetteli Anneli.
"Mikä tulipalo? Missä?", kysyi Iiro.
"En minä usko, tuo savun haju tulee kyllä jostain muusta", päätteli Siiri.
"Minä luulen että ne lämmittävät saunaa", totesi Henrikki ilahtuneena, "saunassa olisi ainakin lämmintä".
"No mennään etsimään, minä luulen että se haju tulee tuolta toisesta päästä rakennusta", sanoi Iiro ja lähti loikkimaan kohti väliseinässä olevaa ovea.
Ovensuuhun päästessään hiiret totesivat että se ovi oli raollaan ja ihmiset näyttivät poistuneen. Hiirten nenään kiiri paitsi savun haju, myös ihana lämpö. Liekkien ratina kiukaan alla tuntui kotoisalta ja kutsui lämmittelemään.
"Aah, minä kyllä ainakin kiipeän tuonne ylös kuivattelemaan ja lämmittelemään, vaikka tänne tulisi millainen määrä ihmisiä!", voihkaisi Henrikki.
"Kiivetään lauteille, siellä on lämpimintä", ehdotti Iiro.
"Eikä ole, tässä kaiteella on vielä lämpimämpi, minä ainakin menen tähän pötköttelemään ja katselemaan liekkien loimotusta", totesi Siiri, "ja tässä on tällainen hauska kolonen, tässä on hauskaa keikkua!", riemuitsi Siiri.
"Miten sinä jaksat vielä keikkua kuin joku västäräkki, minä olen ainakin ihan puhki ja poikki", ihmetteli Henrikki.
Hiiret lämmittelivät ja kuivattelivat aikansa, kunnes kuulivat oven takaa kopinaa. Ihminen oli tulossa. Lauteilla olevat hiiret painautuivat tiukasti seinää vasten ja Siiri vajosi alemmas kolosessaan ja yritti olla huomaamaton. Ihminen tyytyikin vain lisäämään puita kiukaan alle ja poistui saman tien.
"Huhhuh, täällä alkaa kyllä tulla jo aika lämmin, pitäisiköhän meidän mennä alemmas?", aprikoi Iiro.
"Minä kyllä luulen että täällä on selvästi yli sen 30 astetta, missä minut saa pestä, joten voisi ehkä olla varmempi mennä viileämpään paikkaan", alkoi Henrikkikin huolestua.
"Se tarkoittaa vain veden lämpötilaa, et sinä enää niin märkä ole että sillä olisi väliä", uskoi Anneli.
"No ehkä ei, mutta on täällä silti jo aika kuuma, mennään alemmas", sanoi Henrikki.
"Öh, tulisitteko te vähän auttamaan, minä luulen että olen ihan pikkuisen vähän niin kuin jumissa", sanoi Siiri vaisusti kaiteen kolosta.
"Voi ei! Nyt minä alan ymmärtää miksi teitä luontohiiriä ei selviä kovin paljoa elossa, tehän olette ihan tunareita kaiken aikaa!", naurahti Anneli ärtyneesti, mutta ryömi kuitenkin ensimmäisenä auttamaan Siiriä kiipelistä.
