19. Remonttia

Seuraavana päivänä kaikki nököttivät kiltisti yläkerrassa, mutta kihisivät uteliaisuudesta. Ensin pikkuihmiset tulivat hääräilemään talolle.
"Äiti hei, saaks nää ottaa pois?"
"Ottakaa vaan jos haluatte", vastasi iso ihminen ja pian pienten ihmisten sakset viuhuivat. Siiri vastusti kovaa tarvettaan vikistä kauhusta, kun häntä lähestyi ihminen saksien kanssa, ja tällä kertaa hiiret eivät joutuneetkaan uhreiksi. Vaikutti siltä, että pikkuihmiset siivosivat alakerrassa.

Illemmalla sitten tuli iso ihminen ja väkersi alakerrassa kovasti jotain. Talo kallisteli kun ihminen mittaili ja tutki ja sakset suhisivat ja paperi rapisi. Välillä rullattiin yläkerran mattoakin, ja jossain vaiheessa kaikki hiiret ja rotat vierivät takaseinälle, kun talo meni ihan vinksalleen. Lopulta ihminen kuitenkin poistui ja jätti talon rauhaan. Alakerrasta nousi outo haju, ja hiiret eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan. Lopulta niiden oli kerta kaikkiaan pakko ryömiä ihan vähän vain kurkistamaan reunan yli.
"Näkyykö siellä mitään?", ihmetteli Siiri.
"Lattia on aika tyhjän näköinen, onkohan sillä homma vielä ihan kesken", totesi Anneli.
"Mikä ihme tämä punainen tässä reunassa on", mietti Henrikki ja hetken kurkistelun jälkeen totesi: "Tässä on hei tikkaat alakertaan! Minä menen katsomaan!" ja sitten hän viuhahti tikapuille.


"Oho, meidän jumppasali on viety", totesi Henrikki.
"Mikä ihme toi on?", ällisteli perässä kurkkiva Kutka.
"Oho, se taitaa olla... välikerta", vastasi Henrikki.
"Välikerta? Mikä ihme on välikerta?", puuskahti Iiro, joka ei nähnyt mitään.
"No, tuollainen... tai ehkä sekin on parvi, sellaiseksi se ihminen taisi sitä sanoa. Tule itse katsomaan", vastasi Henrikki ja kurotti käpäläänsä kohti välikertaa.
"Meinaatsä uskaltaa mennä sinne!", ulvahti Kutka säikähtäneesti.
"No kai se on sen tarkoitus", puolustautui Henrikki.
"Mut jos se ei oo vielä valmis, se ihminen ei oo antanu lupaa mennä sinne", huolehti Kutka.
"Minusta tämä tuntuu ihan tukevalta", vastasi Henrikki, ja astui välikerran lattialle. Hän seisoi siinä varovasti ja hypähti sitten muutaman kerran. "Ei tämä hievahdakaan, tule tänne vain", hän rohkaisi Kutkaa.
"Menkää nyt sieltä, me halutaan sinne myös", huusi Ketku kärsimättömänä ja Kutkakin uskaltautui välikertaan.
"Aika jännä, täällähän vois vaikka... no olla. Tai vois vaik nukkuu, täs on tällanen laita", myönteli Kutka.
"Minusta tämä on aika tukeva ja mukava ja antaa lisää tilaa", iloitsi Henrikki.


Sillä välin muut puikahtelivat välikerran ohi alakertaan. Ensimmäiseksi Iiro huomasi välikerran alapuolelle ilmestyneen hyllytason.
"Tässä on vähän niin kuin keittiö. Näitä kasviksia, astioita, naulakot seinässä... onpa hassu. Nätti ja kiva. Ja aika sopivan kokoinen! Voi tehdä puuroa ja syödä terveellisiä juureksia. Mutta on tuossa tuollainen kaulinkin, sillä voisi vaikka leipoa jotain!", ihmetteli Iiro.


"Mehän voimme tehdä vaikka joulutorttuja", riemuitsi Siiri, "minä niin tykkään joulutortuista."
"No sitä voisi tietysti yrittää, tai sitten leipoa omia pipareita", myönteli Iiro.
"Mitäs muuta täällä on muuttunut", pohdiskel Siiri.
"Tämä ikkunalauta", vastasi Anneli, joka oli kavunnut ikkunalaudalle ja katseli ulos ikkunasta. "Tämä on paljon leveämpi, minä mahdun tähän tosi hyvin, tässä voisi melkein nukkua", selitti Anneli.
"Tosiaan, nythän siinä voi istuskella paljon mukavammin, se onkin yksi minun lempipaikoistani", hihkaisi Henrikki välikerrasta.

"Minä luulen että tämä matto on kyllä ihan oikeaa villaa, tuntuu ja tuoksuu siltä", nuuskutti Ketku lattianrajasta. "Vähän keskeneräiseltä tämä vielä vaikuttaa, mutta minusta näyttää siltä että tästä tulee taas aika hauska ja mukava ja leikittävä", Ketku jatkoi.



"Mie tykkään tästä taulusta, mie luulen että tää on sen yhen pikkuihmisen tekemä", julisti Katku, "tää on just semmosta tyyliä mist mie piän, toivottavast tänne tulloo lissää näitä ja koristelua".
"No sinä nyt olet semmoinen koristelusta pitävä, nimesi voisi olla yhtä hyvin Krumeluuri", nauroi Ketku.
"No sehä vast oliskii hieno nimi!", ilahtui Kutka.
Hiiret olivat yhtä mieltä siitä, että talosta oli tulossa oikein mukava, vaikka ne vähän kaipasivatkin kuntosaliaan. Tikapuut sentään olivat jäljellä, ja keinuhevostakin saattoi käyttää kuntoiluun. Välikerta ja ullakon uniparvi antoivat lisää tilaa ja hyödynsivät mukavasti talon korkeutta. Ketku olisi halunnut muuttaa heti nukkumaan villamatolle, mutta muut komensivat sen kapuamaan takaisin yläkertaan lupauksella että se saisi ylimmän kerroksen kolosesta paikan pehmeältä punaiselta huovalta. Tällä kertaa kaikki yrittivät nukahtaa nopeasti, jotta huominen tulisi äkkiä, koska ne odottivat innolla mitä ihminen vielä niiden kotiin keksisi. Kun ne olivat löytäneet mukavat uniasennot, tuli iso ihminen taas joululauluja hyräillen talon luo ja sammutti yläkerran valot toivottaen kaikille kauniita unia.

18. Valoa ja kolinaa

Seuraava aamu toi tullessaan remontin. Iso ihminen nimittäin tuli ja patisteli hiiret alakertaan, ja alkoi rymistellä ja rymsteerata niin että koko talo oli välillä mullin mallin ja nurinpäin.
"Mitä ihmettä se tekee?", supatti Siiri, kun ihminen oli kääntänyt koko talon takaperin ja hiiret tuijottivat verhoa.
"En minä tiedä, mutta aika pelottavia ääniä, ihan kuin se yrittäisi rikkoa jotain", totesi Henrikki.
"Miekii kyllä kuulen jotai sellasta pahvin ratinaa, ei kai se tee reikiä meitin taloon", kauhisteli Kutka.
"Shh, pitäkää kiinni, nyt taas käännytään", varoitti Katku.
Ja niin talo kääntyi taas ympäri ja ihminen jatkoi puuhasteluaan yläkerrassa. Lopulta alkoi vaikuttaa siltä, että hommat olivat loppumassa ja tosiaan - ihminen otti hiiret ja rotat yksi kerrallaan käteensä ja nosti ne yläkertaan.

"No niin, nyt te saatte muuttaa vähäksi aikaa yläkertaan asumaan, kun minä remontoin alakertaa. Aika ahdas ja pimeähän se on, mutta minä nyt rakensin sinne parven, että mahdutte vähän paremmin nukkumaan, ja laitoin sinne valot. Ne valot kyllä pitää muistaa sammuttaa yöksi, mutta on siellä nyt kuitenkin ehkä vähän kotoisampaa", selitti iso ihminen hiirille ja poistui.


Hiiret kömpivät ihmeissään katsomaan paikkoja. Ullakolle oli tosiaan ilmestynyt pieni parvi, jonka yläkerroksessa oli pehmustettu nukkumapaikka. Sen sivuilla katon alla oli koloset, ja allekin mahtui mukavasti. Seinissä oli hauskat raidalliset tapetit ja parven alle oli laitettu yksi laatikkosänky. Kolosissa oli mukavasti tyynyjä ja peittoja, ja tarjolla oli leikkiporkkanoita ja -omenoita.

Hämmästyttävintä kaikista oli kuitenkin se, että takaseinässä oli lamput! Kolme lamppua kummassakin sivukammarissa ja neljä lamppua yläparvella. Parven alla ei ollut valoja, joten siellä oli hiukan hämärämpää.
"Mitä ihmettä, se on laittanu noi jouluvalot tolla tavalla kiinni", ällisteli Kutka.
"Onpas täällä kirkasta", ihmetteli Anneli.
"Hei kahtokee, tääl on miun unileluni!", vingahti Katku ja syöksyi toiseen nurkka-alkoviin halailemaan minihiirulaista, joka oli tullut viime jouluna lahjaksi, ja jonka kaikki luulivat jo kadonneen.
"Aika... hämmentävää kyllä", mutisi Siiri.
"Mitä se tarkoitti, että me joudumme muuttamaan yläkertaan?", pohti Henrikki.
"Aika ahdasta täällä tulee, jos pitää vain täällä olla, mutta mahtuu sitä nyt ehkä hetken olemaan, jos se tekee alakerrassakin jotain remonttia", mietti Iiro.

Hiiret ällistelivät pientä huonettaan, ja varailivat unikolosia. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hiirille sopi pieni ahtaus, ja oikeastaan oli ihan kiva että oli vähän omia kolosia, koska jos kaikki nukkuivat ihan yhdessä kasassa, niin siinä tuli aika kuuma. Toisaalta kaikki saivat olla yhdessä, mikä oli mukavaa ja turvallista. Kesken pohdinnan iso ihminen tuli vielä takaisin ja ripusti katonharjaan joulutähden ja sanoi:
"Siinä on teille nyt koristekin sinne, vähän loistetta tylsyyteen. Yrittäkää nyt pari päivää kestää, niin alakerta saadaan kuntoon. Paitsi ehkä te voitte lähteä seikkailemaan muuallekin, mutta älkää kadotko tänne sekamelskaan, tai minua syytetään kuitenkin."


Hiiret tuijottivat tähteä aprikoiden taas mielessään uskoiko ja tiesikö iso ihminen niiden olevan eläviä, vai oliko se vain vähän tärähtänyt tapaus.
"Kummallisia nuo ihmiset, ei niistä koskaan oikein tiedä millä tuulella ne ovat ja mitä ne oikein tekevät", mietti Henrikki.
"Niinpä, tuokii meinas ensin heittää meiät pois ja nyt se sitte tekkee meille kotia", ihmetteli Katku
"Hah, oikeasti se tekee tätä vain noille hiirille, me päästään tässä sivussa", mumisi Ketku.
"Elä ny taas ala tuota katkeraa valitusta, mie en jaksa kuunnella!", puuskahti Katku.
"Mitä te nyt oikeen tappelette", ihmetteli Kutka.
"Ei mittää, Ketku vaa luulee ettei myö olla yhtä hyvii ku nuo hiiret", sanoi Katku välttelevästi.
"No en luule, mutta se meinasi laittaa meidät kierrätykseen ja teitä se paapoo ja suosii", puuskahti Ketku ja katseli mököttäen Siiriä, Iiroa, Henrikkiä ja Annelia.
"No mutta ihan turhaan sinä meille mökötät, olemmeko me muka tehneet jotain ansaitaksemme sen!", tokaisi Siiri Ketkulle.
"No ette, enkä minä teitä siitä syytäkään, minä vaan sitä pohdin että nuo ihmiset ovat omituisia, eikä niistä oikein tiedä mitä ne haluavat ja aikovat", puolusteli Ketku.
"No ainakin me tiedämme, että me haluamme olla teidän kanssa ystäviä", sanoi Anneli ja halasi Ketkua.

Päivän jännitys alkoi purkautua haukotteluna ja hiiret ja rotat kömpivät hiljalleen nukkumaan kukin koloihinsa. Iiro ja Henrikki valtasivat toisen sivuhuoneen, Anneli kömpi laatikkoon ja Ketku sen viereen parven alle. Katku otti unihiirensä ja valtasi toisen sivukolosen, jolloin Siiri ja Kutka saivat kavuta punaisella huovalla pehmustetulle parvelle. Parvella ne vielä supattivat siitä, miten kummallista elämä oli, kun joutui ensin kuukausikaupalla lojumaan toimettomana ja sitten yhtäkkiä joulun alla alkoi sellainen tohina, että siinä meinasivat saumat ratketa. Kaikkia alkoi jo nukuttaa, mutta yhtäkkiä Iiro voihkaisi:
"Se ihminen ei kertonut meille miten täältä sammutetaan valot!"
"Yritä nyt nukkua, kyllä se tulee ne kohta sammuttamaan", sanoi Henrikki luottavaisena.
Ja niin kävikin, vähän ajan päästä iso ihminen kurkisti ullakolle, korjasi Henrikin peiton asentoa, antoi Siirille yläkertaan tyynyn, rapsutti Ketkua hiukan korvan takaa ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä", ja sammutti valot.

17. Ei tästä mitään tule

"Äiti! Mitä sä oot tehny? Ooksä kirjottanu tän?"
"Joo, eikö ole aika hauska!"
"No ei oo, ihan tylsä!"
"Joo, ihan supertylsä!"
"Eihän tolla voi ees tehdä mitään!"
"Mitä siinä ees lukee?"
"Ei toi oo yhtään jouluinen!"
"Ei oo yhtään, ihan tylsä!"
"Eiks sinne nyt jotain hauskaa vois laittaa?"
Iso ihminen huokaisi syvään ja sanoi lopulta: "No ihan sama, laittakaa nyt sitten mitä haluatte".
Ja niin pienet ihmiset korjasivat palikat pois ja päästivät hiiret vapaalle ankeasta poseerauksesta. Siiri meinasi melkein ääneen kiittää, mutta oli kuitenkin hiljaa. Jäljellä oli vain osa jumppasalikalustuksesta, ja lapset jumppauttivat hiiriä sillä mitä jäljellä oli.


"Hei tiesiksä että nää osaa seistä ihan itekseen päällään?", kysäisi keskimmäinen pikkuihminen.
"En, näytä!", vastasi isoin ja kas kummaa: Iiro pysyi kuin pysyikin päällään seisomassa ihan itsekseen! Huikaiseva tunne, Iiroa alkoi suorastaan naurattaa, kun se tajusi että osasi tällaisen tempun, eikä ollut itse edes tiennyt sitä! Anneli nosteli painoja ja huomasi olevansa aika vahva, Siiri kiipeli hurjasti tikapuissa ja verhotangoissa ja Henrikki keinui niin että pää oli pyörällä. Oikeastaan lasten kanssa oli aika hauska leikkiä, vaikka sitä ei uskaltanutkaan nauraa ihan niin kuin olisi naurattanut.

Vähän ajan kuluttua lapset kaivoivat jostain laatikosta kaikenlaisia tavaroita ja laittoivat taloon, leikkivät ja puuhasivat muutakin kuin jumppasalia. Yhtäkkiä isoin lapsista kipaisi jonnekin ja palasi hetken kuluttua mukanaan Kutka, Katku ja Ketku! Hiiret melkein kiljaisivat riemusta, mutta malttoivat olla hiljaa sen aikaa kun lapset leikkivät niillä. Kutka, Katku ja Ketku siirrettiin ullakolle nukkumaan, ja hiiret jäivät alakertaan, kun lapset lopulta komennettiin hammaspesulle ja nukkumaan.
"Jatketaan huomenna, jooko?"
"Joo, tehään tästä sit tosi hieno!"
"Tehään vaan!"
"Mutta hei tytöt, minä ajattelin kyllä että voisin tehdä siihen sellaisen nätin jouluasetelman, laittaa vähän valoa ja koristeita vaikka...", yritti iso ihminen selittää.
"Äiti hei, kato vähän ympärilles, sulla on kyllä muutakin puuhaa kuin tän hiiritalon koristelu", tokaisi isompi.
"Nii-i, me voidaan koristella ja siivota hiiritalo, siivoo ja koristele sä ihmistalo!", yritti pienempi.
"No höpsis, kyllä tekin saatte luvan vähän siivota ja koristella tätä ihmistaloa, ihmisiä tekin olette", nauroi iso ihminen, mutta lupasi kuitenkin että ainakin pari päivää lapset saavat vielä leikkiä hiiritalolla ja sen asukkailla. Ja niin koitti hiiritaloon taas yörauha.


"Kyllä ne on meidän puolella, siinäs näitte", todisteli Henrikki.
"Ihan selvästi, minä luulen että ne kyllä tekevät meille oikein hauskan kodin", uskoi Annelikin.
"Ihan hauska tämäkin on, tämä kuperkeikkamatto on ihan paras", iloitsi Iiro.
"Nämä ruuat kyllä ovat tosi hauskoja", naureskeli Siiri.
Ja samassa Kutka, Katku ja Ketkukin loikkivat alakertaan!
"Moro!" huudahti Kutka, ja jälleennäkemisen riemu oli suuri. Rotat kertoivat siitä miten ne olivat sankarillisesti päässeet turvaan kierrätykseltä isoimman pikkuihmisen ansiosta ja hiiret vastineeksi kertoivat seikkailustaan pesukoneessa ja yrityksestään paeta autoilla, mikä sai Kutkan, Katkun ja Ketkun nauramaan kippurassa. Ne tiesivät kertoa, että oikeasti ne autot tarvitsivat ihmisvoimaa liikkuakseen muualle kuin alamäkeen.

Lopulta jyrsijät vakavoituivat ja alkoivat pohtia tulevaisuuttaan. Mökki oli mukava, mutta vähän ahdastahan siellä ehkä oli. Kutkan, Katkun ja Ketkun tulevaisuus ja elämän pysyvyys mietitytti kovin. Tosin kaikki olivat melko vakuuttuneita siitä, että lapset eivät kovin helpolla niistä luopuisi, mutta isosta ihmisestä ei koskaan tiennyt, se saattoi joskus olla ajattelematon ja kierrättää tärkeitäkin asioita.



Kesken vakavan pohdinnan iso ihminen yllättäen tuli mökin ääreen ja katsoi huokaillen tupaan kerääntynyttä joukkiota ja alkoi puhua niille.
"Voi teitä. Taisitte nyt osoittautua niin tärkeiksi, että ei teitä voi pois panna. Eikä siinä mitään, suloisiahan te olette, mutta kun ei meillä ole täällä tilaa ihan kaikelle. Onneksi te nyt olette aika pieniä... saisikohan teidät jotenkin mahdutettua sinne mökkiin niin että se näyttäisi kivalta. Minä kun haluaisin että tämä höskä olisi kaikista rasva- ja liimatahroistaan huolimatta nätti. Toisaalta taas lapset haluavat että sitä voi käyttää ja sillä voi leikkiä. Onpas vaikeaa... täytyy katsoa mitä tässä keksitään. No, painukaa nukkumaan siitä jonnekin koloihinne, katsotaan huomenna!" Ja sitten iso ihminen poistui ja taas saivat hiiret ja rotat olla hämmästyneitä.

"Siis puhuiko se meille? Oikeasti?", ihmetteli Iiro.
"No siltä se vähän vaikutti...", aprikoi Siiri.
"Mie en kyllä ymmärrä olleskaa, mutta jos mie ny mittää tajusin, niin myö oltais turvassa", päätteli Katku.
"No näin mä vähän kans tajusin", myönteli Kutka.
"Ei kai tässä auta muu kuin mennä nukkumaan niin kuin se käski ja ihmetellä mitä huomenna tapahtuu", totesi Anneli, ja niin kaikki yrittivät kömpiä jonnekin unta hakemaan, vaikka niiden pää olikin täynnä ihmetystä ja kysymyksiä siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

16. Ojasta allikkoon

Lopulta hiirille koitti helpotus ja iso ihminen tuomitsi ne kuivuineiksi, ja napsautteli irti kuivaustelineestä.
"No niin, mitähän teille keksittäisiin, joku kiva jouluasetelma tuohon mökkiin olisi kyllä mukava saada vähän tunnelmaa luomaan. Odotelkaapas siinä joulukoristelaatikolla, niin minä vähän mietin ja katselen", höpisi iso ihminen ja viskasi hiiret sen saman pahamaineisen laatikon päälle, josta Ketku oli pelastettu.
"Huh, onneksi se ei sentään laittanut meitä laatikkoon", huokaisi Henrikki kun iso ihminen poistui.
"Onneksi ei, nyt me nimittäin lähdetään kyllä pakoon!", vingahti Iiro.
"No onko se nyt ihan järkevää, ei se meille mitään ikävää tee", epäili Siiri.
"Ai ei vai, oletko jo unohtanut miten minut viime jouluna köytettiin kiinni kranssiin! Jouluasetelma ei kuulosta yhtään hyvältä", puuskahti Anneli.

"No hyvä on sitten, lähdetään saman tien", myöntyi Siirikin, ja niin hiiret loikkasivat alas laatikolta ja katselivat ympärilleen pakotietä etsien.
"Mennään tuosta alas tuota ramppia ja tuonne päin, siellä näkyy auto!", ehdotti Iiro.
"Selvä, katsotaan voidaanko jatkaa sitten matkaa autolla", kannusti Henrikki.
"Ai nyt te meinaatte jo kaapata jonkun pakoauton", puuskahti Siiri silmiään pyöritellen, mutta loikkasi kuitenkin ensimmäisenä matkaan.


Hiiret pääsivät alas ja autolle, jossa istui pari pienoiskokoista ihmisen mallista tyyppiä.
"Anteeksi, voisimmeko me lainata teidän autoanne?", tiedusteli Siiri kohteliaasti, mutta ei saanut vastausta.
"Höh, ne taitavat olla vain jotain muovileluja, nostetaan ne pois ja lainataan autoa omin luvin, tuskin ne närkästyvät kun eivät vastaankaan osaa väittää", totesi Henrikki. Siiri ja Henrikki nostivat pienet tyypit pois autosta ja Siiri loikkasi kuskin paikalle, Henrikin kömpiessä taakse Annelin kanssa.



"Hop, mene nyt auto!", sanoi Siiri, mutta auto ei liikahtanutkaan.
"Siiri, minä en mahdu kyytiin", huusi Iiro takaa.
"No sitten sinä voit työntää", ärähti Siiri, "sillä tämä auto ei liikahdakaan".
"Osaatko sinä ajaa autoa?", kysyi Henrikki.
"No en minä ole sitä koskaan tehnyt, mutta ei kai se kovin vaikeaa voi olla, jos näillä ajelevat lapsetkin", väitti Siiri.
"Mutta ei se nyt kyllä liiku minnekään", sanoi Anneli.
"Mitäs jos me päristään, minä olen kuullut että ne pikkuihmiset tekevät semmoisia ääniä. Jos ne toimivat sillä, jos autoja komennetaan sellaisilla äänillä?", aprikoi Henrikki.
"Brm, brm", yritti Siiri.
"Änn, ännn, äääännnn", yritti Henrikki.
"Prrrr", yritti Anneli.
"Ännnnggghhhh!", ähisi Iiro, ja sai auton liikahtamaan vähän eteenpäin.
"Huh, ei tämä toimi", puuskahti Iiro, "en minä kyllä aio teitä työntää tässä, enkä minä mahdu edes kyytiin".
"No voisit sinä nyt vähän tuupata, jos tämä sitten käynnistyisi?", aneli Siiri.
"Tööt, tööt", yritti Anneli vielä.
"Uuuaaa uuaaa, iu iu iu iu", kokeili Henrikki vielä viimeistä tuntemaansa autoääntä, mutta turhaan.

Samassa hiiret kuulivat ison ihmisen tömistelevien askelten tulevan kohti, ja Siiri vingahti hädissään: "Karkuun!" ja hiiret hyppäsivät pois autosta ja ryntäsivät kohti edessä päin näkyvää mökkiä. Siiri ja Henrikki sulloutuivat ensimmäiseen näkemäänsä pieneen laatikkoon, joka oli hieman ahdas, mutta mukavan pehmeä. Anneli ja Iiro juoksivat mökin alakertaan ja piiloutuivat kylpyhuoneeseen ja yrittivät olla mahdollisimman huomaamattomia. Iso ihminen tuli ja katseli hieman ympärilleen.


"No höh, enkös minä ne nyt tähän laittanut? Vai veinkö minä ne jo sittenkin sinne mökkiin?", aprikoi iso ihminen, mutta poistui pian etsimättä hiiriä sen enempää.
"Onneksi tuo iso on noin hajamielinen, että se ei itsekään tiedä onko joku hukassa vai ei", naureskeli Anneli.
"Jatketaan matkaa, tämä ei ole kovin mukava paikka kuitenkaan", sanoi Iiro.
"Paraskin sanoja, sinä et sentään istu pöntöllä", vastasi Anneli.
"Hei, tuolla on tuollainen auto, mihin me mahdutaan kaikki", huudahti Siiri ilahtuneena, "kokeillaan ajaa sillä!"
"Minä kyllä ajan, sinä et selvästikään ole kovin hyvä kuski", tokaisi Henrikki ja ryntäsi oitis kuskinpukille. Siiri, Iiro ja Anneli kapusivat peräkärryyn.

"Brum brum"
"Trrrrr"
"Skriiiik"
"Tööt tööt"
Hiiret yrittivät taas käynnistää autoa, mutta turhaan.
"Ei se taida toimia näin", päätteli Henrikki lopulta.
"No mitäs me sitten tehdään?", ihmetteli Anneli.
"Hei tytöt, hauska idea, mutta minä otan kyllä nyt nämä hiiret ja te ette leiki niillä vähään aikaan, jooko?", sanoi yllättäen taakse ilmestynyt iso ihminen ja napsi hiiret taas yksi kerrallaan nöyryyttävästi kouraansa ja kiikutti ne mökille.

"Mitenkäs tämä olisi, tästä voisi tulla aika hauska. Mitäs lapset sanotte, jos laitettais tähän tällainen jouluntoivotus. Otetaan noi roinat pois ja laitetaan nää tähän, ja sitten nää hiiret tälleen ympärille?", ehdotti iso ihminen.
"Äää, ihan tylsä!", tuomitsi pikkuihminen.
"Ei saa purkaa noita juttuja", valitti toinen.
"Hii-i, anna!", sanoi pienin.
"Ei kun laitetaan tähän ympärille vielä jotain joulukoristeita ja ehkä jotain verhoja tonne ja kimallusta ja silleen, tästä tulee ihan nätti ja hieno", yritti iso ihminen.
"Eikä tuu, siitä tulee ihan tylsä", sanoi pikkuihminen.
"Ei sillä voi tehdä mitään", valitti toinen.
"Anna!", sanoi kolmas ja tavoitteli palikoita.
"Ei kun nyt annatte ihan oikeesti sen olla vähän aikaa, yritän etsiä siihen jotain sopivaa ja nättiä koristetta, ainakin otetaan siitä joulukorttikuva", puuskahti iso ihminen.
"Äiti saadaaksme kattoo telkkarii?", kysyi pikkuihminen.
"Ihan sama, kattokaa nyt sitten vaikka se pikkukakkonen", lupasi iso ihminen.


"Yök, tämä on varmasti tylsintä mitä voi olla!", inisi Iiro.
"Älkää nyt vielä liikkuko, tai se syyttää taas noita lapsia", sanoi Siiri, "kyllä me tässä hetki kestetään",
"No vähän aikaa joo, mutta en kyllä aio jäädä tähän koko jouluksi", uhkasi Henrikki.
"En minä usko että me tässä kauaa joudutaan olemaan, eiköhän nuo lapset pelasta meidät aika pian", uskoi Siiri.

15. Pelastus

"Hei tyypit, mitä te siellä duunaatte? Onks siellä kivaa, onks siellä syötävää, miten sinne pääsee?"
Katku ja Ketku kuuntelivat ihmeissään. Kuka puhui, missä?
"Kutka? Oletko se sinä?", kysyi Ketku varovasti.
"No kuka muukaan, Elvistäkö odotit?"
"Missä sinä olet ollut, sinua ei ole näkynyt taas viikkokausiin!", ihmetteli Ketku.
"No se on pitkä juttu... tai no ei oikeestaan. Mä jäin jumiin yhteen kangaslaatikkoon, kun se iso ihminen ensiks ompeli ja mä aattelin että ne on sit aina levällään vaikka kuinka kauan. No, sit se kummiskin yhtäkkiä alkoi kiroilla ja noitua ja pisti kaikki laatikot kii ja koneet pois. Sieltä mä sit vaan kattelin laatikon läpi ja jumissa olin, kunnes se aamulla taas penkoi siitä laatikosta jotain", selitti Kutka,
"Minulle kävi vähän samalla tavalla, paitsi että olin joulukoristelaatikossa", myönteli Ketku.
"Mie en oo jääny jumiin, mutta kyllä ne on kauheita nuo kannelliset laatikot. Kyl miust enne oli helpompi, kun kaik oli vaa mite sattu, eikä ne laittanu kaikkea laatikoihi", säesti Katku.


"No mut hei, eiks olis vähän kivempi jutskaa, jos mä tulisin sinne tai te tulisitte tänne", tokaisi Kutka reippaasti.
"Juu, oisha se, mut myö taietaa olla ny jumissa tään rummun alla", kertoi Katku.
"Tämä on ihan liian painava, ei me saada tätä nostettua", jatkoi Ketku.
"No mut jos mä autan täältä. Nostakaa te siltä puolelta, niin mä nostan tästä reunasta, kolmosella", ryhtyi Kutka toimeen.
"Yks, kaks, kol! Hiiiiiop, nostakaa!"


Mutta rumpu ei hievahtanutkaan.
"No voi kissalan väki sentään! Tässä taidetaan kyllä tarvita nyt jonkinlaista apua tai työkaluja", myönsi Kutka.
"Tääl ei oo mittään, tää o iha tyhjä koko koppi", pahoitteli Katku.
"No mä etin jotain, oottakaa siellä vaan", vastasi Kutka.
Hetken kuluttua rummun reunan alta työntyi sisään jotain vaaleanpunaista.
"Mikä tuo on?", ihmetteli Ketku.
"Se on vipuvarsi. Kohta nostatte taas uudestaan, mä jeesaan tällä", selitti Kutka, ja taas hiiret yrittivät kovasti.


Edelleenkään rumpu ei noussut. Se ehkä saattoi hitusen keventyä, ehkä irrota millin alustasta, mutta hiirten voima ei riittänyt sen nostamiseen.
"Enkä mie kyllä tiiä että jos myö saahaan sitä nostettua, niin miten myö silti täältä alta pois keretään, kuka sitä sillo pittää ylhäällä", epäröi Katku.
"Me taidamme olla ihan liian kevyitä ja heikkoja, ei se nouse", murehti Ketku.
"Hei, nyt mä keksin. Me tarvitaan jotain painavampaa. Hahaa, helppo nakki. Jees, kohta kolahtaa ja sit se rumpu hyppää, ja teidän pitää livahtaa sieltä kuin rasvatut salamat ulos. Olkaa valmiina", selitti Kutka ja katosi saman tien.
"Hei, odota, mitä meidän pitää tehdä?", huuteli Ketku Kutkan perään, mutta turhaan. Ja kohta kuului hankaavaa ääntä, ja sitten rumpu pomppasi hetkeksi ylös hurjan kolauksen säestämänä, ja Ketku ja Katku viuhahtivat äkkiä reunan alta pois, rummun kolahtaessa melkein heidän hännälleen.
"Hei, mitä siellä tapahtuu, mikä oikein putosi?", huuteli iso ihminen ja ryntäsi huoneeseen. "Hei, kuka on pudottanut ton lorukorttilaatikon, sehän painaa vaikka kuinka. Missä te olette, kuka halusi ottaa lorukortit?", yritti iso ihminen huudella.
"Me ollaan täällä", kuului naapurihuoneesta, "ei me olla käytykään siellä".
"Ai. No mikäs täällä sitten kummittelee", mutisi iso ihminen ja nosti laatikon takaisin ylös.

"Huh, se oli aika täpärällä", huohotti Ketku hyllyn takareunassa.
"Kyl mie säikähin, oot sie aika hurja", totesi Katku.
"No mut te pääsitte ulos, kaikki hyvin", puolustautui Kutka.
"Paitsi että minne me nyt mennään, tässä me emme todellakaan ole turvassa", ihmetteli Ketku.
"Mie en kyl tiiä, tääl on aika hurjaa menoa nyt, kun ne siivoilee. Mie en kyl luottais ees vaatekaappeihi, se iso ihminen justiinsa valitti että sen keskikokoisen housut o paitakoris ja trikoot sukkakoris eikä mittää löydy. Et ne voi siivota sielkii", murehti Katku.
"Joo, vähä kyl vaikuttaa siltä että mikä vaan voi olla kohta muualla, ja mä luulen et meiän on parempi olla nyt vähä matalalla profiililla vähän aikaa", myönteli Kutka.
"Tosiaan, meidät meinattiin jo kierrättää, ja oikeastaan me olimme tuolla rummun alla turvassa kierrätykseltä. Se isoin pikkuihminen laittoi meidät sinne, ettei se iso ihminen kierrätä meitä", selitti Ketku.
"Joo, myö oltii taas jo kierrätyskassissa", muisteli Katku.
"Mä luulen et me ootellaan nyt täs siihen asti, et ne menee nukkumaan, ja etitään sit paikka minne mennä. Kyl me jotain keksitään", uskoi Kutka.

Hämärän tullen hiiret kiertelivät pitkin asuntoa etsimässä turvapaikkaa. Mikään ei vaikuttanut hyvältä, kaikkialla oli kiireen ja keskeneräisyyden tuntu ja jokainen tavara näytti siltä että se voisi siirtyä hetkenä minä hyvänsä jonnekin muualle. Lopulta Kutka sai idean:
"Hei, sanoitteks te, että se isoin niistä pienistä pelasti teiät vai?"
"Juu, se otti meiät kierrätyskassist ja vei tuonne ja sanoi että olkaa siellä, sitä ei kierrätetä", myönsi Katku.
"Se on siis meiän puolella! Mennään siis sen luokse turvaan, se voi suojella meitä!", iloitsi Kutka.
"Mitä!? Oletko sinä ihan järjiltäsi?", ällisteli Ketku.
"Eihä myö ny voia mennä ihmiste luo, se semmonen ei vaan toimi, eihä hyö tiiä eikä saakaa tietää, ei sillee oo koskaa...", vastusteli Katku pontevasti.
"Höpsis, ei meiän tarvi sille mitää sanoo, mennää vaa sinne sen omaan pesään olemaan, ei se meitä sielt pois sit heitä", selitti Kutka.
Ja niin hiiret vipelsivät kohti lasten sänkyä ja kiipesivät reippaasti kohti yläsänkyä, jossa isoin nukkui.

"Siel se tuhisee, nyt vaan livahetaan tonne seinän viereen iha hissukseen", kuiskasi Kutka ja pomppasi sänkyyn. Ketku ja Katku seurasivat sitä hiirenhiljaa, vaikka pienen ihmisen uninen tuhina tuntuikin vähän pelottavalta. Juuri kun hiiret olivat päässeet mukaviin asemiin seinän viereen, pieni ihminen raotti silmiään hiukkasen, nappasi Kutkan käteensä ja mumisi unissaan iloisesti:
"Kutka, sä löydyit!", ja jatkoi sitten uniaan onnellisesti hymyillen, Kutka lämpimässä kädessään.

14. Puhdistus, osa kaksi

Sillä välin kun hiiriparat pyörivät pesukoneessa, jatkoi iso ihminen siivoamista vimmaisesti. Seuraavaksi uhriksi joutuivat Katku ja Ketku. Iso ihminen nappasi ne käteensä ja vei reipasta kyytiä muovikassiin, jossa oli jo monta muutakin lelua. Samalla iso ihminen mutisi hiljaa:
"Eiköhän nuokin jo voisi heittää pois, noita pehemoleluja on pilvin pimein eikä niillä kukaan koskaan leiki... minneköhän se kolmas on mahtanut joutua, muistelen että niitä tuli kolme erilaista... ehkä niistä joku vielä jotain iloa saa."
Katku ja Ketku pyörähtivät kassissa parempaan asentoon ja katselivat ympärilleen.
"Kas, mustekala! Jokos ne siutakin on laittamassa kierrätykseen, vaikka vielä viime jouluna olit iha hitti?", kysäisi Katku.
"Juu, minä olen tällainen vauvalelu, eikä täällä enää ole vauvoja, eikä tulekaan. Mutta ihan kiva se on päästä eteenpäin, tännekin tulin kirppikseltä ja viihdytin kahta näistä pienistä ihmisistä", vastasi mustekala iloisella äänellä.
"Ai, ihako totta? Mie en tiennykään että se kierrätys oikeesti toimii! Tai oon mie kuullu että sitä kautta voi päästä kivempaan kotiin, mutta en mie ehkä ihan uskonut...", pohdiskeli Katku.
"Sinä näytät kyllä aika hyväkuntoiselta", ihasteli Ketku, "noin niin kuin jos ajattelee että sinulla on leikkinyt jo kolme lasta, ja vielä noita märkäsuisia minikokoisia...".
"Joo, katsokaas kun minä olen tällainen laadukas klassikko, kestän hyvin pesuja ja käsittelyä. Minut on pesty monta kertaa, enkä ole mennyt miksikään. Korkeintaan vähän on imeskelty lonkeroiden päistä nukkaa littanaksi, mutta muuten olen todella hyvässä kunnossa!", ylpeili mustekala.


"Voi kunpa minäkin olisin sellainen", huokaisi joku rottien takaa.
"Ai hei, kukas sie sitte oot?", kysyi Katku.
"Minä olen Kuutti. Minulla ei ole leikitty kovinkaan paljoa. Ei itse asiassa juuri yhtään. Kerran pääsin matkalle unileluksi mukaan... vai olinkohan se minä sittenkään, en ole ihan varma, kun meitä oli neljä samanlaista kuuttia", vastasi pieni valkoinen pörrökasa.
"No missäs ne muut ovat?", tokaisi Ketku.
"En minä tiedä, ne ovat jo lähteneet... se iso ihminen totesi joskus jotain siitä että kyllä yksi riittää, eihän silläkään edes leikitä, ja sitten minä suostuin jäämään vielä tänne. Mutta ei minulla silti leikitty", selitti Kuutti.
"No toivottavasti sinä nyt sitten pääset johonkin sellaiseen kotiin, jossa sinulla leikitään", sanoi Ketku myötätuntoisesti.
"Enköhän minä pääse. Minä olen kuitenkin tosi suloinen ja ihana, vaikka olenkin vain tällainen markkinointimateriaali", totesi Kuutti luottavaisesti.



"Mutta myö ei kyllä jäähä tähän kassiin. Mie en taho kierrätykseen, mie tahon jäähä tänne asumaan!", sanoi Katku pontevasti.
"Joo, odotellaan vähän ja lähdetään sitten", vastasi Ketku.
Rotat jäivät odottelemaan että talon hulina vähän rauhoittuisi, mutta jonkun ajan kuluttua tuli isoin pikkuihminen ja kurkkasi kassiin.
"Äiti, onks tää se kierrätyskassi?", huuteli pieni ihminen.
"Joo, laita sinne jos haluat pistää jotain romujas pois, tai siis ehjiä ja siistejä tavaroita. Romut voit heittää roskikseen, siinä ovenkahvassa on ainakin yks roskapussi", huuteli iso ihminen.
"Höh, ei teitä saa laittaa kierrätykseen!", totesi pieni ihminen närkästyneenä ja nappasi Katkun ja Ketkun itselleen. "Miksei se usko, että pitäis kysyä meiltäkin. Me tykätään teistä ja leikitään teillä vielä", mumisi pieni ihminen ja katseli mietteliäästi ympärilleen. Sitten hän nosti suuren ja painavan esineen vähän irti hyllystä ja tuuppasi rotat sinne alle. Esine oli pyöreä ja ontto, ja siinä oli neljä matalaa jalkaa. Jalkojen ansiosta reunan alle jäi pieni tassun- tai kuononmentävä rakonen - mutta ei rotanmentävää. Ei edes hiirenmentävää.
"Pysykää siellä, niin olette turvassa. Sitä rumpua äiti ei laita kierrätykseen, vaikka se ei aina tykkääkään kun me paukutetaan sitä. Ootte nyt siellä piilossa sen aikaa kun tää joulusiivous on ohi, niin pääsette taas pois", selitti isoin pikkuihminen ja jätti rotat kaksin suuren rummun alle.


"Huoh. Taas tämä typerä joulusiivous, pitääkö se nyt joka vuosi tehdä", ärhenteli Ketku.
"No sanos muuta! Eihä se joulukaa oo ku kerra vuues, tarviiko siitä nyt niin isoa mekkalaa pittää", säesti Katku.
"Ei kai tässä oikein muuta voi kuin istua täällä ja odottaa. Ei me tätä kapinetta varmaan saada nostettua minnekään, eikä altakaan mahdu", pohdiskeli Ketku.
"No ei, tässähä myö sit vaan ootellaa", totesi Katku ja jatkoi aprikoiden: "luuletsie että se isoin niistä pienistä tietää että myö ei olla vaan lelui?"
"No onko sillä nyt niin väliä että kuka on ja mitä, kun kaikkia pitäisi kuitenkin kohdella tasa-arvoisesti!", tuuskahti Ketku, "ja minusta kyllä näyttää siltä että tässä on tasa-arvo kaukana. Noita merkkihiiriä kyllä hellitään ja hössätään ja puunataan, mutta meistä yritetään päästä eroon. Ja Kuutin tarinan perusteella kuulosti, että muutenkaan tuo iso ihminen ei tykkää isoista laumoista samaa sorttia. Miksi ihmeessä se siis hellii noita hiiriä, mutta on laittamassa meitä pois, vaikka me ollaan sentään pehmeämpiä ja suloisempia ja vaikka mitä!", jatkoi Ketku ärhentelyään.
"No äläs nyt riehaannu", rauhoitteli Katku, "mie luulen että se liittyy vaan siihe, että lapset tykkää enempi semmosista pehmosista kuin myö ollaan, ja aikuiset sitte taas ei. Että ne isommat tahtoopi kaikkea pestävää ja pölytöntä ja enempi tyylikästä ku söpöä. Ku ollaanhan myökii söpöjä, ihan niinku se Kuutti."
"Noi voi se tietysti olla, ne hiiret on kyllä vähän semmoisia hassuja isopäisiä ruipeloita, eikä niitä voi oikein edes halia", myönteli Ketku pohdiskellen.
"Noh, ei saa puhua noin rumasti niistä, hyö on sentään meiän ystäviä", rauhoitteli Katku.
"Ehkä se oli vähän rumasti sanottu, mutta kun minua harmittaa", mökötti Ketku.
"Saaha se harmittaa, eikä ihmekkää. Mut ei kaikki voi tykätä kaikista, ja se on sitte harmillista että se joka täällä päättää, on se iso ihminen, joka ei meistä niin paljo tykkää.", jatkoi Katku pohdintaansa.
"Höpsis, täällähän me ollaan edelleen, vaikka meidät on yritetty kierrättää monta kertaa, joten kyllä ne pienemmät taitaa lopulta päättää ne asiat. Ainakin tärkeät asiat", totesi Ketku vankkumattoman varmasti.

13. Puhdistus

Seuraavana aamuna Anneli heräsi ennen muita ja kömpi alakertaan mietteissään. Hän oli kovasti pohdiskellut hassua kirjaa, jossa ihmiset olivat oudoissa asennoissa ja piikkimattoa, joten hän päätti kokeilla sitä joogaksi kutsuttua. Anneli ei tosin oikein tiennyt miten se toimi, eikä muistanut kirjasta juurikaan asentoja joihin hän taipuisi, joten hän päätti kokeilla virkistyisikö aivotoiminta, jos hän seisoisi hieman päällään. Hop, yllättävän näppärästi jalat sai kohti kattoa ja oli tuntui aika metkalta kun oli ylösalaisin.
Pian Annelin aamujooga kuitenkin keskeytyi julmasti, kun iso ihminen tuli olohuoneeseen ja räväytti kaikki valot päälle ja joulumusiikin soimaan.
"No niin, nyt olisi vähän aikaa raivata tätä saastapesää, eihän tässä ole jouluun kahta viikkoakaan ja pakko täällä nyt on sen verran siivota, että saa kuusen sisään ja koristeet näkymään!", puuskahti ihminen ja alkoi kanniskella tavaroita paikasta toiseen.
"Hei tytöt, pitäiskö meidän yrittää tehdä tästä hiiritalosta nyt jotenkin jouluisampi. Nää viritykset on kyllä aika hienoja, mutta ei niistä ihan joulu tule mieleen ensimmäisenä", huusi iso ihminen, ja jatkoi sitten itsekseen mutisten: "joulun jälkeen kyllä saattaisi olla käyttöä tämmöiselle välineistölle itse kullakin..." Ja sitten yhtäkkiä, iso ihminen nappasi Annelin käteensä aivan varoittamatta ja käänteli sitä eestaas.
"Kukahan sinuunkin on nenänsä niistänyt, taidat kyllä olla vähän pesun tarpeessa... ei kyllä ihme että vähän reissussa rähjääntyy ja meidän talon naperoiden käsissä kulahtaa, ihme että olette näinkin ehjiä vielä", tarinoi ihminen.

Anneli oli suunnattoman närkästynyt; hänkö muka räkäinen ja likainen!? Törkeä ihminen, kehtasikin haukkua toisia kun itse eleli tällaisessa kaaoksessa jonne helposti katosi hiiri taikka rotta! Ihminen poimi sängyistään myös Siirin, Iiron ja Henrikin ja tutkaili niitä yhtä kriittisin ilmein: "Kyllä te tosiaan taidatte näyttää vähän siltä kuin joku olisi lakaissut teidät saunan lattialta. Tai yrittänyt syödä mutta päättänyt puolimatkassa toisin. Tai... No, katsotaan mihin tuo 30 astetta riittää. Tytöt, onko teillä jotain juhlamekkoja tai muuta hienompaa pesuun, hiirten kanssa mahtuisi samaan koneeseen?" Ja niin iso ihminen kouraisi hiiret yhtenä kasana verkkokankaiseen pussiin ja sulki pussin suun.


Pussin iso ihminen viskasi kylpyhuoneen lattialle ja lähti penkomaan vielä muuta pestävää samaan koneeseen.
"Apua, kuulitteko te, se aikoo pestä meidät", uikutti Anneli kauhuissaan.
"En minä halua, se on takuulla vaarallista", vikisi Iiro.
"Ei kai se oikeasti aio kastella meitä, sehän on ihan kamala ajatuskin", ruikutti Siirikin.
"Äh, vähän se uittaa meitä lämpimässä vedessä ja hieroo ja se on ihan mukavaa, mutta se kuivuminen korvasta riippuen ei ole kauhean hauskaa", lohdutteli Henrikki, joka oli jo kokenut jalkapesun aikaisemmin.
"No niin, heitäpä se pussi ensin koneeseen, laitetaan sitten nämä paidat ja hameet vielä perään", opasti iso ihminen mini-ihmistä.
"Tesee, taitaa tesee, ukka pesee", selitti mini-ihminen.
"Ei, ei laiteta sukkia, pestään ne sitten kuumemmassa", ohjasi iso ihminen.
Ja niin mini-ihminen otti hiiripussin ja viskasi sen pesukoneen synkkään kitaan.


"Mikä tämä paikka on? Missä se hieronta on?", ulisi Iiro jo selvästi peloissaan.
"En minä kyllä viimeksi tällaisessa paikassa ollut", puolusteli Henrikki.
"Yyh, mikä tuo oli?", inahti Siiri, "joku pallo osui peppuuni ja sitten se kaatui ja siitä valuu jotain tahmeaa minun päälleni."
"Se on varmaan sitä pesuainetta?", epäili Anneli.
Sitten koneen ovi sulkeutui ja viimeinen mitä hiiret kuulivat, oli ison ihmisen ja mini-ihmisen keskustelu:
"Tainaa, pappia tainaa"
"Joo, laitetaan luukku kiinni, sitten saat painaa nappia."
Naps.

Sitten alkoi suhista ja kohista ja lorista.
"Apua, vettä, paljon vettä!", ulvoi Siiri.
"No älä nyt ole noin vesikauhuinen, ainakaan se ei ole kylmää eikä kuumaa vaan ihan sopivan lämpöistä. Ja meidän kyljessä lukee, että kestämme 30 asteen vesipesun. Kyllä tämä tästä.", yritti Henrikki rauhoitella muita, vaikka sitäkin hieman pelotti, kun vedenpinta vain nousi ja nousi.
"Plublub, huh, onneksi sain käännyttyä vähän paremmin", tokaisi Iiro ja kaikki hiiret kelluivat mukavasti pussissaan. Kohta niiden olo alkoi kuitenkin muuttua raskaaksi, se muuttui sitä painavammaksi mitä enemmän ne imivät vettä, mutta lopulta vedentulo lakkasi.
"Huh, menikö se nyt ohi?" ihmetteli Anneli.
"No ainakin minun selkäni on aika limainen vielä, joten toivottavasti ei ihan vielä", tokaisi Siiri.

Ja sitten ennalta varoittamatta, koko maailma alkoi pyöriä. Ympäri, ympäri, ympäri se meni monta kertaa, ja juuri kun alkoi tuntua enemmän pahalta kuin hauskalta, pyöriminen lakkasi vähäksi aikaa. Ja sitten taas uudestaan ympäri, ympäri, ympäri.
"Huiiii! Tämä on melkein liian hurjaa, mutta tietyllä tavalla melkein hauskaakin!", ulvoi Iiro.
"Hehee, huisaa!" riemuitsi Anneli.
"Märkää, lätsyy, pää menee pyörälle", ulvahteli Siiri.
Ja sitä menoa sitten riittikin kauan. Välillä vesi väheni, välillä maailma pyöri niin vinhasti että tuntui kuin olisi ratkennut liitoksistaan ja sitten taas tuli lisää vettä. Ja aina uudestaan. Kun hiiret olivat jo puolikuolleita uupumuksesta, viimeinen hurja pyöritys lakkasi ja kone pysähtyi ja vähän ajan päästä ovi naksahti auki.

"No niin, nyt laitetaan pyykkejä kuivumaan", selitti iso ihminen. Hiiret ravisteltiin ulos pussista ja jonnekin lämpimään kuivaan ja pehmeään kasaan. Ihana pehmeä ja lämmin olo, tänne voisi vaikka nukahtaa...



"Höpsö, siellä on kuivat pyykit ja näitä ei voi laittaa kuivausrumpuun, ripustetaan nämä narulle. Anna äidille siitä yksi kerrallaan".
Iso ihminen ravisteli hiiret lattialle ja mini-ihminen otti ne sievästi käteensä yksi kerrallaan ja ojensi ylös isolle ihmiselle.
"Hyvähyvä, tiitos", totesi mini-ihminen.
"Kiitos", vastasi iso ihminen ja nappasi hiiren, napsautti sen korvasta tiukasti riippumaan ja sitten seuraavan.


"Auh, tämä kyllä nipistää vähän ikävästi", uikutti Siiri.
"Kauanko meidän pitää tässä roikkua?", voihki Iiro.
"Niin kauan että olemme kuivia, kyllä siihen mennessä ehtii tottua", yritti Henrikki lohduttaa.
"On kyllä aika höykytetty olo", totesi Anneli haukotellen.
"Mutta puhdas kylläkin", jatkoi Iiro.
"Minusta tuntuu että sisukseni ovat epäjärjestyksessä", valitti Siiri.
"Minulta taisi ratketa joku lanka päästä", epäili Iiro.
"Minua kipristää jalkapohjasta ikävästi", marmatti Henrikki.
"Tämä on kyllä aika tylsää ja epämukavaa", myönteli Anneli.
"Mutta tässä kai sitä ollaan kun ei muutakaan voida. Toivottavasti tästä ei tule mitään tautia", valitteli Siiri.

Lopulta hiirten ruikutus vaimeni ja yksi kerrallaan ne nukahtivat uupuneina koettelemuksesta.